Osa 153: Elokuvamu*kku, Pelimies ja pienempien kiusaaminen

 

Työhuoneen ikkunassa pärisee kärpänen kaverinsa kanssa. Aurinko häiköö silmiä. Saunan jälkeen voi istua ihan vaan pyyhe ympärillä lasitetulla parvekkeella. Sellainen lämmittää sielua.

Kevään surullisin merkki ovat kauppojen ja lehtien sivuille ilmestyneet ilmoitukset: annetaan kissa, luovutetaan koira, annetaan kaksi kissaa... 'pitovaikeuksien vuoksi'. Pitovaikeuksien? Mällipäät siis ottivat 2-3 vuotta sitten kissan/koiran tietäen niiden elävän 15-20 vuotta, koska kissa/koira on söpö ja kiva...mutta nyt ei enää niinku huvita? Ihmiset ja vastuu, sama kuin vaatisi tohvelieläintä valmistamaan gourmet-illallisen. :-(

Cinolan Elokuvamu*kku - Taffel-tampiota etsitään

Maanantai 11.4. klo 20.15, Cinola 2, Hervanta ja Tampere.

Jim Jarmusch ja Kahvia ja tupakkaa. Rivillä 7 tai 8 beigetakkinen, punertavapartainen ponihäntäheppu. Jolla punainen Taffel-pussi.

Jarmuschin mustavalkoinen estetiikka päättyy viimeiseen episodiin, jossa kaksi vanhaa miestä keskustelee: liikutun melkein kyyneliin asti. Ja sitten RAPIRAPIRAPIRPIRAPIRAPI!!!! Pieni tauko. RAPIRAPIRAPIRAPI. Mulkoilin vihaisesti, yritin nähdä, kuka perkele häiriköi. RAPIRAPIRAPIRAPIRAPIRAPIRAPI!!!!! Taffel-tampio rapisteli Jarmuschin koko viimeisen episodin pilalle.

Ei, se ei ollut normaalia viimeisen perunalastun kaivamista pussin pohjalta. Se oli infernaalista, toistuvaa ja tarkoituksellista foliosipsipussin rapistelya, jonka tarkoitus oli kai tehdä selväksi, että nörden mielestä herkkisepisodi oli mälsä. Kato kun nördee ei kiinnosta, se voi sabotoida muidenkin elokuvakokemuksen.

Normaalisti imbesillikin tajuaa, että hiljaisessa herkässä kohdassa ollaan hissuksiin. Taffel-tampio, pysy kotonasi DVD-teatterissa, ja mene elokuvateatteriin vasta sitten, kun olet kasvanut käytöstavoiltasi kouluikään. Ja sen verran vielä, että jos joku tumma tuntematon nainen vain eräänä päivänä ilmestyy eteesi ja läimäyttää, se olen minä. Aion käydä Cinolassa jatkossakin: me tapaamme vielä. Seuraavalla kerralla en tyydy mulkoilemaan enkä päästä sinua jolppimaan kulmiesi alta mulkoillen ulos. Minä läivin sinulta korvat irti, jos vielä tapaan sinut taffeleittesi kanssa terrorisoimasta elokuvaa.

*** Tiedoksi: tämän elokuvamu*kkua koskevan kirjoituksen saa kopioida (ja mielellään saakin) TTY:n tut.liekki/tut.varaventtiili yms. uutisryhmiin, sillä itselläni ei sinne valitettavasti ole pääsyä.***

Olen nero!

Webissä testattu englannin kielitaito on aina yhtä egoa pönkittävä kokemus:

English Genius
You scored 100% Beginner, 92% Intermediate, 100% Advanced, and 80% Expert!

You did so extremely well, even I can't find a word to describe your excellence! You have the uncommon intelligence necessary to understand things that most people don't. You have an extensive vocabulary, and you're not afraid to use it properly! Way to go!

Link: The Commonly Confused Words Test

Pelisuhteita

Tässä aika kattava otos siitä miestyypistä ja parisuhdeajattelusta, minkä takia olin 17 vuotta sitä mieltä, että parisuhde on mahdoton ja henkinen itsemurha. Erityisesti miehen kanssa. Pelimies on ehkä se ainoa miestyyppi, joka saa minut akuutisti potemaan miehiin kohdistuvaa vihaa, halveksuntaa ja joka vie toivon, että ihmiset voisivat koskaan elää hyvää elämää sukupuolten välisessä sovussa ja samanarvoisuudessa.

Pelimies ja hänen ajatuksensa ovat se suuri syy, miksi havaitsin suhteen miehen kanssa täydeksi mahdottomuudeksi ja tilaksi, joka olisi vaatinut minulta lobotomian tai psykonarttukurssin syventävät opinnot. Pelimiehen kanssa voi olla vain aivoton pilde tai samanhenkinen kalkulaatiopilde, jossa jännää on vain se, kumpi kusettaa toista ensin ja kierommin.

Pelimiehet saavat pelinaisia ja pelisuhteita. Avionrikkoja heistä hyvä esimerkki (tosin hän väittää jakajan huijanneen häntä jaossa). Oikein paljon onnea valitsemallanne tiellä! Toivottavasti emme koskaan törmää edes välillisesti!

Minua ei jostain syystä yllätä, että netin katkero-markkina-arvoteoria- miehimykset 'diggaa ihan sigana' Pelimiestä (olisin pudonnut tuolilta, jos joku heistä olisi pitänyt Pelimiestä pellenä). Minusta pelimiehet pilaavat komeasti miehuuden mainetta.

Ne hyvät miehet, joita arvostan, ovat Pelimiestyypistä äärimmäisen kaukana. Yksi anti-pelimies jopa palautti uskoni siihen, että parisuhde voi olla hyvää elämää ja että mies voi olla parisuhteessa kumppani, saman puolen pelaaja. Tosin globaaliluokan ihmeenä sellaista pidän yhä, ja hyvää miestä harvinaisuutena, jonka arvo on mittaamaton.

Pienempiä saa kiusata?

Kauran juttu kehitysvammaisen pahoinpitelystä nosti karvat pystyyn. Sain vielä Aamulehden uutisartikkelitkin käteeni: joukko 16-17 -vuotiaita poikia rääkkäsi ja pahoinpiteli tuoliin sidottua kehitysvammaista poikaa, mm. sytyttämällä tämän hiukset tuleen ja kiinnittämällä lappuja *nitojalla* pojan korviin, rintakehään, pakaroihin ja selkään. Kaikki nämä rääkkäämiset oli taltioitu poikajoukon toimesta *videoimalla* (ehe ehe kato ku me kiusataan tota separia). Oikeuslaitos ei katsonut pahoinpitelyn olleen 'törkeää'. Taas kerran vakuuttava veto oikeuslaitokselta, jonka oikeuden toteuttamiseen ei enää oikein kukaan usko.

Mikä minua ihmetytti penskana ja ihmetyttää nyt aikuisena, on se, miten HARVASSA perheessä lapsia opetetaan pitämään heikompien ja pienempien puolta. Meidän perheessä pienemmän kiusaaminen oli synti ja hännätön häpeä (käy kokoistesi kimppuun ja tuu sitten sanomaan). Heikompien ja hitaampien kohdalla ainoa tuettu toimintamuoto oli auttaminen ja puolien pitäminen.

Penskana kaveripiirini oli tyrmistynyt ja sanaton, kun selvisi, että jotkut isommat pojat kiusasivat pientä, änkyttävää Simoa. Ensin paikalla alkoi kuhnia minä ja kaksi muuta tyttöä. Tyttöjähän pojat eivät uskaltaneet kiusata, siitä kun tulee sanomista. Saimme sitten vielä pojatkin mukaan puolustusrenkaaseen. Simon kiusaaminen loppui kuitenkin sillä sekunnilla, kun isompien poikien kaverit saivat tietää, että jätkät rääkkäävät itseään reilusti pienempää ja heikompaa: kiusaajat naurettiin kentän laidalle, pellet, eikö rahkeet riitä itsen tasoisiin?

Toverini armeijassa ollessaan teki ihmispsyyken tarkkailutyötä: yhdessä komppaniassa oli yksi nuori mies, joka oli selkeästi nk. heikkolahjainen. Häneltä ei aseen kokoaminen onnistunut samassa ajassa kuin muilta. Komppanian esimies määräsi porukalle rangaistuksia, koska yksi on niin hidas (jumankeka mikä esimieheyden esiaste!). Tästä syntyi porukassa nerokas oivallus: he alkoivat simputtaa ja uhkailla hidasta toveria, turpaan tulee jollei ase ala tulla valmiiksi nopeammin. Siis anteeksi mitä? Kyllä: parikymmentä nopeasti aseensa kokoavaa jätkää siis seisoo tumput suorina ja kiroaa hidasta toveria - ja esimies rankaisee porukkaa...KELLÄÄN (paitsi yhdellä) EI TULLUT MIELEENKÄÄN KÄYTTÄÄ AIKAA HITAAN AUTTAMISEEN!!! Kellään ei käynyt edes järjen eteisessä ajatus, että jos minä nopeampana autan, koko jengi on yhdessä nopeammin valmis.

Paras kirsikka kakussa on, että hitaampaa auttanut toverini sai auttamisesta esimieheltä rangaistuksen ja häntä uhattiin kovin sanoin olemaan auttamatta.

Näin usein kundiporukoita, joiden päähuvia oli mennä porukalla vinoilemaan hänelle - nauraen paskaisimmin kun toinen ei tajua ilkeyttä sanojen takana. Niissä tilanteissa näki kristallinkirkkaassa valossa, mistä 95% "ihmisistä" oli tehty: pahansuovasta hyeenaraatelusta, vahingoniloisesta pilkasta ja oman onttouden kompensoimisesta itseä heikomman kiusaamisella. Hyi hemmetti, vieläkin puistattaa.

Sama linja jatkuu muuallakin. Äiti varoittaa lastaan visusti olemaan koskematta tien vieressä makaavaan mieheen. Juoppolalli, tottakai, vai ehkä sairaskohtauksen saanut? Eikö juoppo ansaitse apua, jos hän sammuu hankeen? Onko ulkomaalainen arvoltaan halvempi ja vammainen alennusmyynnissä? Eikö romania, joka makaa puiston penkillä, tarvitse auttaa? Onko hitaus, osaamattomuus tai kyvyttömyys oikeutus heitteillejättöön, jengikiusaamiseen ja täydelliseen välinpitämättömyyteen? Muistuttaako juoppo, erivärinen, vammainen tai hidas ihminen meitä niin kipeästi ihmisen vajavaisuudesta, että sellainen pitää visusti ajatella epäihmisenä, jonka tunteita tai tilannetta ei tarvitse ottaa huomioon? Empatia on siis varattu vain meidän mielestämme yhtä hyville kuin itse koemme olevamme?

Onko ihmisten järki ja äly tosiaan siinä jamassa, että se tuijottaa vain omaa napaansa ja uskoo darwinistiseen 'vahvat porskuttaa, heikot sortukoon' - ajatteluun? Yhäkö kasvatamme kakaroitamme kikattamaan Down-syndroomaihmisten kasvoille ja välttämään CP-vammaisen Sepon seuraa? Yhäkö opetamme kakaroille, että kun oma erinomaisuus on tuotu esiin, homma loppuu siihen ja huonommat purkoon pölyä? Eikö kellään välähdä, että oma osaaminen ja paremmuus voisi olla parhaassa käytössä, kun sillä autettaisiin niitä, joilta asiat eivät suju yhtä helposti?

Tästä pääsenkin erääseen teesiin: ihminen on juuri ja tasan tarkkaan vain niin ihminen kuin hän kohtelee itseään heikompaa tai heikommassa asemassa olevaa olentoa. Ihminen, joka on empatiakyvytön eläimen kohdalla, on kyvytön sitä myös ihmisiä kohtaan, vaikka osaakin hyvin feikata inhimillistä sosiaalisten konventioiden pakottamana. Ihminen, joka aukoo päätä hitaammalle tai nauraa erilaiselle ilkeästi, on tehnyt selväksi oman ihmisyytensä rakennusaineet. Ihminen, joka kohtelee nätisti turkisrouvaa tai pukumiestä, mutta suhtautuu ylenkatseella nukkavierumpaan tyyppiin, on näyttänyt sielunsa kuvajaisen. Turha siinä on selitellä: teot tilanteessa, jossa on itse niskan päällä, kertoo aivan kaiken tarpeellisen.