Viidestoista: paasilinnoista paatumukseen

 

Eilen minulta kysyttiin, että miltä tuntuu, kun huomaa, että arvostelukyky miehen suhteen on ollut niin mätä. Mitäs tässä, vastasin, helvetisti hävettää.

Kuka myi kesäluottamuksen?

Kusessa siis ollaan, kaulaa myöten. Luotin aikoinaan vellihousujen kurahousukuninkaaseen. Hänpä saakin ilonsa murskaamisesta ja liiskaamisesta. Kostosta ja selkäänpuukotuksesta. Hän myi luottamukseni saadakseen kostaa. Pisti nipun valheita ja katkeria tulkintoja mukaan kaupan päälle. Sain tietyissä piireissä pahan ja hullun maineen. Mikäs siinä, hullulla on aina vapautensa. Minä ehkä menetin maineeni täysipäisenä ihmisenä joidenkin silmissä puheiden myötä, mutta ehkäpä menetin aika vähän. Loppujen lopuksi.

Alan ymmärtää, miltä tuntuu julkkiksesta, joka huomaa lehdestä, että hänen entinen rakastettunsa on myynyt lehdelle skandaalinkäryisen jutun, jossa paljastetaan luottamuksellisten asioiden lisäksi nippu kostonhimoista potaskaa. Jonka ainoa tarkoitus on tehdä julkkiksen elämästä hankalaa, satuttaa. Jonka tarkoitus oli kai se, että ihmiset kääntyisivät julkkista vastaan, nauraisivat hänen puutteilleen, ivaisivat häntä. Julkkis totisesti kärsii, itkee monet itkut, kun lehdet riepottavat hänen yksityisasioitaan. Mutta mitä me ajattelemme ihmisestä, joka myy luottamuksen rahasta? Tyypistä, joka päätti suhteen jälkeen hyötyä itse saaden samalla kostaa?

On minulla vielä järki ja sydän tallella, ja kummatkin ovat vahvat ja hyvät. Minulla on maailman parhaat ystävät, joiden arvoa ei mikään korvaa. Puukota vain, olento hyvä. Kosta ja ota hyvitystä. Uskoudu ja kerro vakuuttavan luottamuksellisesti, mitä mielestäsi olen. Anna sinulle uskotut asiat muiden riepoteltavaksi, käännä asiat minua vastaan, maalaa minusta pimeä ja musta kuva. Tällä tavoin saatat saada sympatiaa ja naista. Talo tarjoaa. Rankin vajavaisuuteni taitaa olla siinä, että rakastin sinua. Pidin sinua miehekkäimpänä miehenä ja ihanimpana ihmisenä. Luotin. Halusin jakaa elämän kanssasi. Siinä jos missään on aihetta tänä päivänä todeta mielenterveyteni kyseenalaiseksi. Olen nainen, jolla oli näemmä romanssi toukan kanssa. Lihansyöjätoukan.

Ambitiona ambivalentti?

Miltä tuntuu, kun on mätä miesmaku? Jälkikäteen hävettää, etukäteen hirvittää. Olen pohtinut paljon ihmissuhde-elämääni. Yrittänyt jälleen etsiä sieltä kuvioita, kaavoja. Miettinyt sitä, onko minussa enää edes jäljellä mitään, millä voisi liputtaa parisuhdepäivänä.

Olen tietääkseni ollut rakastunut kaksi kertaa elämässäni. Syvästi ihastunut montakin kertaa. Olen käyttänyt rakkaus-sanoja huoletta, miettimättä merkityksiä. Mutta olen kaksi kertaa (mikä hämmästyttää minua siksi, että kertoja pitäisi järjen mukaan olla kolme, mutta ei ole) ollut rakastunut. Näiden välissä oli 10 vuotta aikaa. Kumpikin niistä loppui mahdottomuuksiin. Kumpikin niistä loppui, kun rakastin toista vielä. Eräässä elokuvassa sanottiin, että hirveintä elämässä on se, jos joutuu jättämään toisen kun vielä rakastaa. On se. Joko toipuminen kestää kauan, tai siitä ei tavallaan koskaan toivukaan.

On ollut tuhoisia suhteita, ja tasapainoisia hyviä suhteita. Toinen rakkauksistani ei ollut tasapainoinen eikä tuhoisa, vaan Tiuhtin ja Viuhtin, kahden samanlaisen toisiinsaturvautuminen pahaa maailmaa vastaan. Toista tuskin tulen koskaan käsittämään, sillä rakastuin ilmeisesti näyteltyyn rooliin, tai omaan kuvitelmaani. En voi käsittää, miten toinen saattoi huijata minua niin, tai miten saatoin itse huijata itseäni niin. Maksan tyhmyydestä tänäkin päivänä, kalliisti.

Entä jos olen klassinen tapaus, joka hakee tunnepiikkejä addiktioonsa? Koska en ole onnellinen ilman punaista tulta, mutta se tuli polttaa koko pihatienoon? En siis voi elää sen kanssa enkä sitä ilman? Jostain syystä mieleeni tuli elokuva Kissaihmiset. Symboliikka puistattaa.

Sodanjälkeinen ilmakehä

Olen saanut niin monia osumia, etten tiedä, onko minusta muuksi kuin sotaveteraaniksi, joka ei sopeudu rauhanajan arkeen, jonka arpia särkee, jonka päätä toisinaan muistamisen sirpaleet vihlovat huutoon asti.

Onko se kaikki selviytyminen vienyt minulta kyvyn elää suhteessa? Onko minulla sitä kykyä alunperin ollutkaan? Onko uuvuksiin asti alasammutulla linnulla enää mitään kaunista, mitä se voisi antaa?

Suhtaudun kyynisen huvittuneesti asioihin, jotka voisivat olla kauniita. Minulle on turha enää vakuutella tai sanoa, koska en usko ennen kuin aikaa myöten näen. Pistän toisen karmaisevaan tilanteeseen, koska yksikään tuttu ase ei toimi planeettani ilmakehässä. Ehkä tilanne kuitenkin on myös ajan myötä rauhoittava, koska ihmemiesleikit eivät toimi, on turha ottaa suorituspaineitakaan ja on pakko vain keskittyä olemaan se kuka on?

Lähellä, kaukana

Jos toinen ihminen on etäällä ja poissa, on helppoa tuntea tunteitaan. Jos hän on lähellä ja läsnä, tunteet käpertyvät sikiöasentoon: noli me tangere (älä kosketa minua). Minussa herää ahdistus ja vihaisuus, enkä ymmärrä sitä. Tunnen, että minulta vaaditaan jotain, mitä en voi antaa, ja se ahdistaa. Järkeni tietää, että kukaan muu ei vaadi kuin minä itse. Hetket voisivat olla hyviä ja läheisiä, ja minä kuljen kuin epäluuloinen peto ympäriinsä - luojan tähden, onko muilla samanlaisia ristiriitaisia tunteita samassa tilanteessa vai napsuuko päässäni siihen malliin, että olisi syytä vetäytyä erakoksi Vanuatun saarelle?

Muut ainakin näyttävät kovasti tasapainoisilta, nauravilta ja herttaisilta suhteittensa aluissa. Itse tunnun sen epäluuloisen pedon, säikähtäneen linnun risteytykseltä, jonka pistän hienoon sisäänpäinkääntyneen flegmaatikon kuoreen tahi revitän esiin kuohuvassa temperamenttikoskessa. Siinä välissä sitten olen oma itseni, jos muistan. Pollatohtorille ja lääkitys kohdalleen? Erakoksi ja yksinäiseksi sudeksi tekemään jotain humanitääristä työtä? Vai onko se vain minuutta?

Koko tuo repaleinen tyyppi outouksineen olen ainoa minä, mitä minulla on. Se on kaikki, mitä minulla on. Eivät kaikki saa hiottua ja kiiltävää luonnetta tänne tullessaan, ja sen särmäpellon merkitys ehkä jonain päivänä selviää? Onhan se irrottanut nyt jo muutamat eksibitionistiset lässyt muiden huviksi. Ehkä se toimii muille käänteisenä esimerkkinä, ja tutut joukoittain kokevat valaistuksen 'luoja-olit-armollinen-etkä-tehnyt-minusta- tuollaista' -hengessä?:)

Myönnän, että rakastan tätä repaleista, särmikästä, ylvästä ja outoa minää. Tunnen sitä kohtaan suurta hellyyttä, koska se saa maailmasta irti kaikkein pahimman ja parhaan.

'Normaali' ihminen pyrkii tasapainoon, joka on usein jähmeyttä: pyritään olemaan mahdollisimman sileä, tasainen ja pitämään asiat muuttumattomina. Kun universumin antama tärsky tulee, he lentävät keinulaudalta kuin telkkä pöntöstä. Jälki ei ole kaunista katseltavaa.

Minä pyrin tasapainoon, mutten edes yritä pyrkiä muuttumattomaan tai sileään. Keinulauta saa keinua puolelta toiselle vapaasti. Kun tärsky tulee, voi mennä kampaus sekaisin, mutta eipä juuri muuta. Keinulaudalla on nähty jos jonkinmoista heilahdusta ennenkin, yllätystä ei enää tapahdu. Harmoniani syntyy juuri kaaoksen kestämisestä.

Paasilinna-teoria ja yllätyksettömyys

Suhdemietinnöissäni kaikkein synkintä on 'paasilinnateoriani'.

Parisuhteet ovat kuin Artsi Paasilinnan romaanit. Useimmat nauttivat kovasti ensimmäisistä lukemistaan, naurua ja oivallusta pukkaa. Useampia luettuaan alkaa tympiä. Kaava on sama. Mitä useamman lukee, sitä nopeammin hoksaa, jo ensimmäisissä luvuissa, että jaa tätä taas. Sitten tietääkin jo sivulla viisi, miten tarina päättyy. Miksi lukea loppuun?

Pelkään, että mahdollisuudet kuolevat montakertaaeletyn kyniikkaan ja montakertaanähdyn surulliseen tympeyteen. Usko tuupertuu, kun jo pienistä asioista tietää, mikä on niiden looginen jatko ennen kitkerää tai väsähtänyttä loppua.

Kaava on sama. Ensin ollaan, mutta täsmälleen 2-6 viikon sisällä tulee ensimmäinen miehen yritys pomppia kukkapenkissäni. Tai mustasukkatesti. Tai muu valtapelin aloitus. Eivät ne itsessään minua satuta (kun vielä useimmiten miehet eivät tee sitä pahuuttaan tai tietoisesti vaan se on vain heidän täysin luontaista olemistaan). Minä vain suren, koska ne tapahtuvat. Suren sitä, että asiat vain maailmassa ovat niin.

Vaatii lahjakkuutta rikkoa kaava. Onko minusta itsestänikään siihen? En tiedä. Se vetää hiljaiseksi.