Osa 149: fiktioita naisista ja miehistä

 

Sadasneljäskymmenesyhdeksäs?

Alunperin ajattelin koko selibaattihöpötyksestä kymmenen kirjoitelman sarjaa. Tuntui kuitenkin hyvältä jatkaa. Päätin lopettaa viiteenkymmeneen. Se on kohta kerrottu kolmella, ja aikaakin on kulunut nelisen vuotta. Näin ne päätökset ja ennakkomielikuvat pitävät kutinsa:)

Neljä vuotta ulkomaailman aikaa on kuitenkin eri asia kuin ihmisen sisäisen maailman aika. Oman sisäisen maailmani ajassa olen tainnut liikahtaa vuosisadan verran: on vaikea pitää tuttuna milleniumin minuutta saati elämäntilannetta. Ensimmäiset julkaistut webbitekstini täyttävät jo 9 vuotta - siinä ajassa on ehtinyt käydä jo läpi suuren pamauksen, jääkauden, perikadon ja jumaltenrannan nousun:)

Kuukkeli kukkuu!

Nyt olisi aika jakaa uusia kuukkeleita: äänestäkää , hyvät ihmiset. Jos kerran päivittäin kurkitte jonkun blogin päivitystä tai symppaatte jonkun kirjoittajan tuotoksia, kertokaa se: kuukkeli tuntuu aika pätäkältä saada - se motivoi, innostaa ja on konkreettinen, kultainen ja harottavasilmäinen tunnustus siitä, että sanoille on löytynyt lukijoita.

Vuosi sitten Siiveniskut palkittiin parhaasta mielipitelystä . Kuukkeli on kunniapaikalla kirjoituspöydälläni, ja pysyy siellä:)

Isältä pojalle

TV1 näytti sunnuntaina Visa Koiso-Kanttilan filmin Isältä pojalle. Aika karua katsottavaa.

Minun mielestäni tuo elokuva ajaisi parhaiten asiansa, jos sen katsoisi jokainen mies, yhdessä isänsä tai poikansa kanssa. Mielellään kolmen sukupolven sakilla. Jollei muuta, voisi syntyä keskustelua asioista, joita ei ole ilmoja pidellen voitu jutustella - asioista, joita ei ole tullut välttämättä edes miettineeksi. Elokuva kuitenkin, heikkouksistaan huolimatta, pakottaa miestä miettimään omaa suhdettaan poikiinsa, isäänsä ja itseensä, miehuuteen yleensä.

Itseäni rasittavimpana epäkohtana näin Koiso-Kanttilan elokuvassa ja sen tekemisen motiivissa käsittämättömän itsekeskeisen ja keskenkasvuisen ajatuskuvion, jonka mukaan muut ihmiset olisivat jotenkin *velvollisia* osallistumaan, mikä pahinta, HYVITTÄMÄÄN aikuiselle miehelle hänen lapsena kokemansa vääryydet.

Maailma on syrjällään näitä keski-ikäisiä infantiileja, jotka oikeasti ajattelevat kaiken pahan olonsa olevan muiden syytä, jotka vaativat vanhemmiltaan sisaruksiltaan hyvityksiä, anteeksipyyntöjä ja terapeuttisia istuntoja kokemistaan ikävistä asioista. Hämmästyttää, miten moni tosiaan kasvaa vanhaksi joutumatta kertaakaan tajuamaan, että aikuisen ihmisen tulee käsitellä asiat itse, ne ovat hänen oma päänsärkynsä ja jos hän tahtoo käsitellä niitä, hän maksaa terapeuttinsa itse eikä mene vinkumaan 20 vuoden takaisia traumojaan isille ja äidille.

On toki hienoa, jos joku läheinen tuollaiseen regressiiviseen läpikäyntiin suostuu (kuten Koiso-Kanttilan isä teki) ja siitä vielä on tuloksena katharsiksenomainen synninpäästö, anteeksianto ja vapautuminen vanhasta. Mutta ei sitä pidä vaatia, tai edes oletusarvona odottaa. Se on vain hiton harvinaista rakkautta, jos tuollainen kohdalle osuu. Toivon, että Koiso-Kanttila tajuaa, mitä isä teki elokuvan nimissä poikansa eteen, ja lakkaa vinkumasta ja piehtaroimasta poikaiän tuskassaan. Hänellä on itsellä kaksi omaa poikaa, joille aikuisemman miehen malli olisi varmaan aika hyödyllinen.

Olen itsekin käynyt kriisini suhteessa vanhempiini: jokaisen lapsuudessa on jotain, mikä vielä kaksikymppisenäkin mättää ja suututtaa. Jokaisen vanhemmuussuhteissa on jotain, mikä kiristää ja kalvaa. Itseäni otti pannuun oikein olan takaa, ja puhisin suuttumustani ystäville ja kuuntelevalle korvalle. Hieno homma, oli vihastusta ja se tuli purettua. Sitten oli jo järkiintulemisen ja leppymisen, sekä anteeksiannon vuoro. Eikä tähän omaan sisäiseen prosessiin tarvittu ollenkaan äitiä ja isää kuuntelemaan minun huutoani ja kiukutteluani. Aikuinen ihminen selvittelee lapsuuden kaunat ja traumat ihan itsensä seurassa (huom: jos kyse on siis tavallisista äitivetitukasta ja isäsanoipaskahousuksi -tyyppisistä hommeleista eikä insestistä ja turpakeikoista).

On aika olla lapsi, on aika kiukutella, on aika kasvaa isoksi ja alkaa ottamaan vastuuta itsestään. Yksikään isä tai äiti ei ole virheetön, kaikki isät ja äidit ovat olleet paskamaisia, epäherkkiä, nöyryyttäviä ja kalkkiksia - siitä olisi kuitenkin keskivertokantillakin jo kiivettävä suht' helposti yli. Jos jokaisesta tukkapöllystä ja tuiskaisusta nousee kolmekymppisenä angstidepis ja aggressiomöykkä, alkaa tulla sellainen kuva, että ongelma onkin ihan muussa päässä kuin isän ja äidin.

Brittifiktiota naisten käsistä

Yleensä on tullut mentyä Tampereen Filkkareille joka vuosi väijymään liuta animaatioita. Nyt ohjelmasta osui silmään vain yksi, joka kiinnosti: naisten tekemät brittifiktiot . Ehdoton suosikkini oli Angela Murrayn Divine , joka raapi sekä katolista kulttuuria että sukupuolirooleja uskomattoman hienoilla lapsinäyttelijäsuorituksilla. Kuka väittää, etteivät lapset muka ymmärrä sarkasmia alle 10-vuotiaana:-)

Pätkät olivat kauttaaltaan aika hyviä. Vain yksi asia jäi kalvamaan tosissaan.

Fiktioista kaksikin, sekä Shadowman että The most beautiful man in the world , alleviivasivat ja vihjasivat (tai ylipäätään nostivat esiin), että jokainen lapsista kiinnostunut mies on mahdollinen ja todennäköinen pedofiili. Jälkimmäinen mainituista fiktioista tosin myös kritisoi vanhempien pelkoa: elokuvan äiti selittää puhelimeen, ettei hänen tyttärensä suostu lähtemään mihinkään vaikka todellisuudessa hän ei antanut tyttärensä lähteä - äidin mielestä oli parempi, että tyttö nukuskeli flegmaattisena televisiota tuijottaen olohuoneessa. Shadowman :ssakin toki korostettiin väärinkäsitysten ja hysterian valtaa suhteessa tapahtuneeseen, mutta yhtä kaikki - pedofiilimörkö on suuri.

Oletusarvoisesti rikollinen?

Olen itse kasvanut miesten keskellä, missä olen saanut vanhoilta miehiltä, nuorilta miehiltä, isältäni ja veljiltäni ja sukulaismiehiltäni huomiota ja hellyyttä. Miehetkin voivat pitää lapsista, ja haluta antaa heille hellyyttä ilman että siinä on jotain likaista pedofiilistä möhnää mukana. Minusta on pöyristyttävää, että miehiltä riistetään täysin mahdollisuuskin olla lapsirakas ilman pervoa mielikuvaa: lastentarhoissakaan miespuolinen lastenhoitaja ei saa koskaan olla lasten kanssa yksin ilman naishoitajaa.

Minä ymmärrän pirun hyvin, että ihmisten taustat tulee tarkistaa, kun kyse on lapsityöstä - ja pedofiilit sinänsä tulisi ampua saunan takana ilman minkäänlaisia terapialässytyksiä, mutta sitä en tajua, että miehiä pidetään oletusarvoisesti lapsia panevina hirviöinä.

Muistan, kuinka eräs miestuttavani sanoi, ettei edes uskalla ajatella juttelevansa puiston reunalla vieraalle lapselle, vaikka kuinka tykkää lapsista. Muistan, kuinka erästä isää arvosteltiin taloyhtiön ikävissä juoruissa, koska hän saunoi kahden tarhaikäisen tyttärensä kanssa. Muistan parikin naista, jotka ovat hypnoosin tai minkätiesmuun kautta yhtäkkiä aikuisena muistaneet unenomaisia kuvia, ja tulleet siihen tulokseen, että heidän epävakaa sielunelämänsä johtuukin isän muinoin harjoittamasta insestistä (näitä ON oikeasti tapahtunut, sitä en kiellä, mutta mutta). Muistan paniikinomaisesti käyttäytyvän äidin, joka hääti vihaisena ja peloissaan tyttärensä pois miehen luota, joka oli puiston laidalla ohikävellessään alkanut jutella tytölle. Muistan kuinka eräs äiti panikoi siitä, että lähettävätkö tarhatädit poliisin heidän kotiinsa, koska poika nylkytteli leikkiheppaa ja piirsi uljaita peniksiä tarhapiirroksiin (äitiä kuulusteltiin asiasta, ja tiukattiin hänen avomiehensä puuhia kotona).

Lapsia tulee suojella. Rankoinkin keinoin. Mutta jos jokaisesta miehestä tehdään lasta vahingoittava mörkö, miten hemmetissä samaan aikaan voidaan puhua isyyden tärkeydestä ja miehuuden uusista suuntauksista? Olisiko tullut aika kenties hieman rauhoittua, lakata etsimästä lapsen piirustuksista tulkintoja (hemmetti, melkein jokainen kakara piirtää pimppoja, heppejä, tissejä ja kuolemia jossain vaiheessa!) ja tajuta, että miehistä vain äärimmäisen pieni prosentti koskaan tuntee halua kajota lapseen seksuaalisesti?

Ei ole syytä sulkea silmiään ja olla hyväuskoinen idiootti, mutta ei myöskään ole syytä elää pedofiilipainajaisessa. Jos penskalla vain on yksikin ystävä, hän osaa jo aika hyvin pistää vastaan ja suojella vaistolla itseään (ellei vaistoa ole hysterialla pilattu) ja vanhempana on jo järkeä ja keinoja enemmän. Pahaa tapahtuu, mutta ei usein eikä kaikille. Siksi sallikaa nyt hemmetti lapsirakkaiden miesten olla lapsirakkaita, vanhojen yksinäisten eläkeläissetien jutella päivän riemuksi muksujen kanssa. Antakaa lasten oppia, että mies voi olla rakastava, hellä ja turvallinen.