Osa 146: konserttikäytöksestä ja sinkuista

 

Muutto on yhtä helvettiä, mutta taukoa antoi 1.3. konsertti: Tampereen Klubilla esiintyi Markku Peltola & Buster Keaton -orkesteri , jonka veikeää instrumentaalikäyskentelyä olen kuullut aiemmin levyltä. Olin hurmaantunut. Tässä linkki .

Konsertti- ja elokuvakäytös

Konsertissa pisti sukkapuikon lailla korvaan eräs mielenkiintoinen seikka: mikä *tana saa jotkut ihmiset kuvittelemaan, että kansa on vaeltanut paikalle kuullakseen heitä eikä bändiä?

Keikka oli hyvässä alussa, kun viereiseen pöytään istui kolmen kaksvitosen Y-kromosomin lauma. "...siis vittu ehe ehe ehe vittu mä olin ihan kännissä röh röh ehe ehe...". Ja kun bändi aloitti fortissimon, mitä nämä kundit tekivät? Aivan, nostivat omaa ääntään huutavaksi, kiroilivat kun bändi soittaa niin että pitää puhuakin kovempaa. Teki mieli käydä tempomassa turpaan näitä neroja.

Eipä silti, näitä samoja neroja riitti muuallakin. Minä en ymmärrä, en käsitä enkä tajua, MIKSI tietyt ihmiset tulevat *konserttiin* tai *keikalle* _juttelemaan_ omia asioita kavereiden kanssa. Tampere on täynnä baareja, pubeja ja kahviloita - mikseivät he mene sinne, vaan tulevat kailottamaan, kikattamaan ja mesoamaan juuri sinne, missä ihmiset haluaisivat kuunnella lavalla esiintyvää kokoonpanoa?

Sama vaiva elokuvateatterissa. Jostain syystä olen joutunut usein joko tuijottamaan tappavasti tai jopa huomauttamaan koleaan sävyyn nuorille kundeille, että voisivatko mitenkään pitää suutaan kiinni, koska valkokankaalla tapahtuva kiinnostaisi enemmän kuin heidän juttunsa. Näiden egosentristen häirikköidioottien takia en edes jaksa vaivautua vinkumaan siitä, miten nappaa sekin, että 99% kansasta pitää elokuvaa päättyneenä, kun lopputekstit alkavat. Eikä siinä mitään, mutta samalla sekunnilla alkaa pukeminen, kolina, kälätys, kommentointi, kikatus ja jaaritus - vilkaisevat alentuvasti niitä nörttejä, jotka yrittävät katsoa elokuvan _loppuun_ eli kuulla musiikin ja nähdä lopputekstit, ja joskus lopputekstien jälkeen tulevat ylläripätkät.

Muistan myös ikuisesti erään klassisen musiikin konsertin, johon oli koottu esiintymään 'vuoden huiput'. Erään pojan revittäessä viulukonserttoaan tunteen huumassa, teeman kehittyessä huippuunsa, alkoi jossain etuvasemmalla parkua vauva. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Siihen hukkui viulistipojan virtuoosimainen esitys. Pojan esityksen jälkeen konsertin järjestäjä kiipesi lavalle, ja pyysi äitejä viemään vauvat salista, jotta esiintyjät saisivat esiintymisrauhan ja yleisö saisi nauttia musiikista rauhassa. Vielä viikkoja sen konsertin jälkeen raivostuneet äidit kirjoittivat kannanottoja 'lapsenvihaajamiehelle', joka esti heidän kirkuvien vauvojensa pääsyn konserttiin.

Kun konserttiin tai muuhun julkiseen esitystilaan saapuu egosentrinen idiootti, ei totisesti esiintyjien keskittyminen, muun yleisön rauha tai ylipäätään muun ympäristön huomiointi ole minkään väärti egosentrikon oman navan rinnalla.

Sinkku, sinkumpi, pakkosinkku

Naureskelin aikoinani amerikkalaisten käsitystä 'sinkkuudesta' (mm. sarja Love & The City): sinkku on siis ihminen, "joka EI VIELÄ ole PÄÄSSYT naimisiin". Amerikkalainen sinkku kyllä voi seurustella ja asua avossa. Merkittävä seikka on tuo avioliiton saavuttaminen.

Kyllä tämä suomalainenkin käsitys sinkkuudesta joskus hämmentää. Sinkkuilu elämäntapana tarkoittaa siis panon metsästystä sieltä, täältä ja tuolta...yksin ei oikeasti olla muuten kuin panon jälkeen ja uutta panoa ennen? Verkkoja on vesillä enemmän kuin järvessä kaloja, ja aika menee nykivien kohojen välissä juoksenteluksi: josko jostain tulisi kalaa. Ei käy kateeksi.

Ehkä tuo sinkkuilu pitää käsitteenä jättää suosiolla läheisriippuvaisille tai itseään paineella kusettaville ihmisille, joille on jostain syystä kauhean tärkeää identifioitua Sinkuksi. Sinkkuhan on imagoltaan menevä, vapaa, itsenäinen, menestyvä ja tekee yksilöllisiä valintoja? Sitten kun lauma sinkkuja on olevinaan yksilöllinen, vaikka käyttäytyy kuin tehokaitsettu lammaslauma, alkaa pikkuisen hymyilyttää.

Jos ihminen tahtoo oikeasti ilmaista elämäntapaa, jossa ollaan itsekseen ja elellään yksin, 'yksineläjä' lienee ainoa vaihtoehto. Sinkkuus on alkanut tarkoittaa kaikkea muuta kuin valittua yksinelämistä. Nykysinkkuus tuo mieleeni lähinnä epätoivoisen siipan etsiskelyn, sitoutumiskammoisen ja itsetunnon pönkitteisen paneskelupakon tai itsetehosteisen bailaajaimagon rakentamisen.

'Elämäntapasinkku' kirjoittaa: Humanistimieskin penseilee sen verran, että taidan unohtaa hänet, jos viikonlopun jälkeen ei ole tapahtunut suhteessa mitään edistystä. Niin, eikö jo voisi luopua tuosta feikkinimikkeestä ja myöntää suoraan, että sitä ollaan pakkosinkku, joka toivoo suhteen mieheen kehittyvän Suhteeksi?

Ehkä vain ajattelen mustavalkoisesti, tai en yksinkertaisesti ymmärrä maailmaa, jossa kuvitellaan, että voi olla 'vain vähän raskaana' tai 'vain osittain avioliitossa'. Minusta nuo hommat ovat selkeästi siten, että sitä joko on tai ei ole. Jos kerran on sinkku, on yksin - jos haluaa panna ilman sitoumuksia, sitten panee ja jos haluaa suhteilla, sitoutuu sitten suhteeseensa. Jotkut tuntuvat kovasti etsivät puoliväliä asioissa, joissa sitä ei joko ole tai jonka löytyminen on silkkaa itsepetosta tahi kompromissi, jossa menettää enemmän kuin ikinä saa. Ehkä tosin joskus on pakko retostaa elämäntapasinkkuudellaan siksi, että jos myöntäisi ääneen, miten paljon kaipaa suhdetta, toista ihmistä, sitoutumista ja läheisyyttä, romahtaisi monta kulissia eikä itku loppuisi moneen tuntiin?

Minä en rienaa. Minusta on vain viisasta ja hyvää itseäkin kohtaan tunnustaa miten asiat ovat, eikä uskoa Cosmopolitania ja tehdä itsestään trendikästä sinkkubailaritsubua jos kerran sydän märkänee ja yksinäisyys työntää kylmiä käsiään paidan alle.