Osa 145: Ikäkriisistä, kirje Seppälälle ja meemi

 

Uuden kodin ikkunoista näkyvä maisema on kuin taulu. Sydämessä läikähtää, kun auringonlaskusta nousee parvi lintuja, joiden varjot ovat kuin mustia salamoita, kun ne käyvät tekemässä u-käännöksiä ikkunoiden edessä. Nukun uudessa kodissa paremmin kuin aikoihin (vaikka nukun aina hyvin). Jokailtainen sauna on pala taivasta.

Ehkä eniten nautin siitä, että aamulla voin kävellä töihin. Kävelyssä on jotain meditatiivista, joka saa ajatukset kulkemaan vapautuneemmin. Aivojen taustaprosessit saavat ravintoa ja tilaa tulla esiin, kun ihastelee auringon kultaisia räjähdyksiä valkealla hangella. En kaipaa vanhaa kotia pätkääkään.

Ikäkriisi

Olin jo puoli vuotta sitten varma (tunsin sen luissani), että tänä keväänä käyn läpi pienimuotoisen kenttäkriisin. Iästä, jonka mukaan alan olla aikuisen iässä.

Viimeksi kävin läpi ikäkriisin, kun olin 21-vuotias: silloin tunsin itseni niiiiin vanhaksi, väsyneeksi ja kaikennähneeksi. Kukuin yksinäni hämmästelemässä ystävien katoamista perheleikkeihin (I. erä, jotka kylläkin useasti erosivat jo ennen kuin 30 vuotta tuli täyteen). Teini-ikä oli ohi ja tylsä aikuisuus alkamassa (totta puhuen keski-iältä se minusta tuntui). Näin päälakikaljujen alkuja, väsyneitä pandasilmiä kersojen kirkuessa supermarketissa, ja pohdin, onko tuo helvetti minunkin pakko käydä läpi. Ei ole. Onneksi.

Mutta nyt ikää on jo sen verran, että keski-ikä oikeasti häämöttää eikä illuusiota teinityttöydestä voi edes itsepetoksentäyteisimmissä ajatelmissaan pitää totena. Minä itse kuitenkin olen sama ihminen: hieman hullu idealisti, joka on ajatellut tietyistä isoista asioista aina samalla tavalla. Vain pakkaus vanhenee:)

Silti huolestun eri tavalla kuin ennen kehon signaaleista. En enää toivu valvomisesta tai juhlimisesta saman tien vaan tasapainoon pääseminen vaatii vuorokauden. Fyysiset ponnistukset saavat paikat särkemään helpommin. Ajattelen paljon enemmän terveyttäni, niin luitani kuin niveliäni - ja katselen vanhoja ihmisiä tarkkaavaisesti. Muistan mummini kertomukset eri ikävaiheista ja koetan sopeutua ihmisen kuolevaisuuteen, jatkuvaan muutokseen ja ajan kulun väistämättömyyteen tyynin mielin.

Hei teini, iässä on puolensa

Joskus on tullut luettua teinien epätoivolla pumpattuja juttuja. Koulussa kiusataan, tytöt/pojat ei huomaa, mutsi on kalkkis ja naiset/miehet ovat sikoja. Teinien juttujen tunnusmerkkeinä on pitkälle katkeruus, epätoivo ja synkkä tulevaisuuskäsitys. Teiniys ei riipu iästä, sillä olemmehan saaneet ihastella monenkin kolmekymppisen teinin riipustuksia siitä, mikä kaikki mätti ennen ja nyt.

Kun voisi iällisesti aidoille teineille välittää kouriintuntuvasti viestin, että 'hei, yritä selvitä hengissä parikymppiseksi, kyllä se siitä helpottaa'. Teini tuskin uskoisi, sillä en minäkään teininä uskonut, että se voisi helpottaa. Kaikki tuntui aika perkeleelliseltä silloin. Teinilaumassa vallitsivat viidakon lait, ja teinit ovat varsin epävarmoja, pinnallisia ja laumasieluisia. Siinä hengessä sitten tehdään kaikenmoista typerää itselle ja toisille.

Kun ikää tulee lisää, useimmiten elämä tosiaan helpottuu. Ensinnäkin elämä ei enää riipu koulun jengistä, sillä sellaiset hajoavat kertaalleen lukioon ja muihin oppilaitoksiin mennessä. Parikymppiset ihmiset keskittyvät enemmän pariutumiseen kuin toisten rääkkäämiseen. Parikymppiselle alkaa tulla tervettä järkeä ja jonkinmoista omaa ajattelua, sekä suvaitsevaisuutta käytökseen. Kontaktit ja ihmispiirit laajenevat, oma itsetuntokin saattaa vahvistua.

Mitä pidemmälle kolmeakymppiä kohti mennään, sitä enemmän usein itsetuntemus lisääntyy. Enää ei hyväksy tarjottua asemaa eteisen kynnysmattona vaan alkaa pitää itseään ihmisarvoisena olentona ja olettaa muiden kohtelevan itseään samalta pohjalta. Enää ei kilkata aina oman oikeuden perään vaan kykenee näkemään, että jokaisella on oma totuutensa - sitä voi kunnioittaa vaikkei sen kanssa elämään pystyisikään.

Ennen sanottiin, että ikä hioo särmät. Minä olen ollut sitä mieltä jo pitkään, että kyllähän se jotkut särmät hiookin - mutta ne tietyt särmät sitten vain terävöityvät viiltäviksi piikeiksi:) Iän myötä sitä alkaa tulla koko ajan enemmän omaksi itsekseen - ja välittää koko ajan vähemmän siitä, mitä joku muu tai naapuri ajattelee.

Sitä voi tietty moni mies kuvitella itseään fiksuksi, kun valitsee vaimoksi hädin tuskin täysi-ikäisen myöhäisteinin, joka 'on helppo koulia tavoille'. Fakta on kuitenkin se, että ihminen on kuin riippakoivu: sitä voi taivuttaa, taivuttaa ja taivuttaa maahan asti jopa - mutta joskus se kumminkin singahtaa oikeaan asentoonsa. Puolisoa voi koulia ja pistää solmuun, mutta palaa se luontaiseen tilaansa jonain päivänä tavalla tai toisella. Usein toisella - joko löytämällä toisen puolison tai pakenemalla.

Tiedän toki, että jotkut härkäpäisimmät tapaukset elävät kulissipersoonana hamaan hautaan saakka, koskaan saamatta omaa luontaista minäänsä esiin. En nosta sille hattua. Käsittääkseni elämän tehtävänä on tulla omaksi itsekseen: sen välttäminen tai sen muuksi kuvitteleminen ainoastaan hidastaa ja tukahduttaa - eikä koskaan saa tietää, mikä matkan päässä olisi odottanut.

Kirje Juha Seppälälle: Tavikset jaksaa blogata!

Lainaan Juha Seppälää (toisen käden viite, sillä en saanut alkuperäistä luettavaksi): "Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin ja Anita Konkka elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmin jalostaa kirjan?"

Hyvä Juha, kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa ja olen tavis. Sinä olet Juha Seppälä, joka on kirjoittanut hyvän kirjan. Hyppynaru on ollut yksi suosikkini kautta aikojen. Olet kirjoittanut myös inhorealistista, skandaalinhakuista shokkitekstiä (Supermarket) ja muistaakseni vähän Mannerheimista. Viime vuosina en ole kuullut sinun kirjallisista tuotoksistasi muuta kuin sen, että sinusta taviskirjoittajat ovat latteita ja kirjailijat, jotka blogaavat, alentuvat tavisten tasolle.

Olisiko käynyt niin, että oma palstatilasi on viime aikoina alkanut ahdistaa? Ehkä sinulla ei ole tarpeeksi joutoaikaa: onko niin, että olisit jo kirjoittanut Sinuhen sekä Tennysonin tuotannon, jos sinulle vain olisi annettu mahdollisuus eli tarpeeksi aikaa? Siksikö sinua kyrsäisee, kun muut mässäävät ajalla netissä ja sinä joudut syömään kurinalaisen aikataulun pettua vatsa lontolla?

Olen Juha kanssasi samaa mieltä siinä, että suurinta osaa blogeista en itse lue eikä lue moni muukaan. Suuri osa blogeista on pöytälootakirjailua omaksi huviksi, eikä jonkun arkielämä jaksa kauan kiinnostaa, jos sen kliimaksit eivät yletä oman arjen kohokohtien puoliväliin. Mitä sitten? Ketä häiritsee, jos Pekka tai Maija Alavudelta tahtoo purkaa ajatuksiaan tai pitää arkikirjaa elämästään blogin muodossa? Loukkaako se kirjailijan kirjallista kunniaa? Miksi kirjoittamisen ainoa tavoite olisi tuottaa teos, joka julkaistaan kirjana? Onko seksin ainoa tavoite ja riemu ejakuloinnissa?

Toki voi mennä katsomaan Nuppulinnan Palloseuran peliä ja todeta, että jalkapalloilijat ovat järjestäin juntteja taviksia. Samoin voi avata valmiiksi ärtyneenä tietokoneensa ja vilkaista parin satunnaisen taviksen sekä kirjailijan blogia, ja todeta, että blogaaminen on mälsää ja blogaajat tylsiä. Sellaista lausumaa kutsutaan mielipiteeksi, joka sanotaan useimmiten sillä painokkuudella, minkä vain syvä tietämättömyys asioista voi tarjota.

Ymmärrän, että täydellisen kirjailijan on vaikea elää epätäydellisten tekstien ja kirjoittajien keskuudessa. Aika hyvin olet tähän asti hengissä kuitenkin selvinnyt. Hyvä niin, sillä kun napataan nämä roolipelleilyt pois, jokaisesta kirjailijastakin löytyy perse paljaana yllätetty Tavis.

Kirjoita nyt Juha kuitenkin hyvä ja ravisteleva teos: näytä etana sarves, jotta teeseillesi tulisi pouta. Jalosta närästyksestäsi Sinuhe, tee ylenkatseisesta halveksunnastasi Mannerheim-trilogia. Näytä meille, mistä Oikeat Epätaviskirjailijat on tehty.

Lämmöllä ja Hyppynarun takia hellempänä kuin muuten, Minttu.

Meemi, kriisin kunniaksi

Otetaas nyt oikein meemi tähän:

10 vuotta sitten olin punaposkinen yliopiston humanistiopiskelija, joka oli menossa Nokialle töihin luomaan hypertekstejä. Nimitin itseäni 'humanörtiksi' ja asuin vuonna 1910 rakennetussa talossa, missä oli iso vehreä puutarha. Kuuntelin paljon Satien musiikkia.

5 vuotta sitten olin palannut Hollannista. Olin masentunut. Matkustelin paljon. Tein gradun ja valmistuin. Tein surutöitä. Löysin työpaikan.

3 vuotta sitten olin aika kipeissä ympyröissä monella tapaa. Olin äidinäiditön ja äiditön. Pidin parisuhteita pääosin järjettöminä ja masokistisina valtapelilautoina, joihin ihmiset ajautuvat kärsimään kun eivät osaa olla itsenäisiä. Tapasin patologisia valehtelijoita ja muutenkin kipeitä ihmisiä. Ostin ensimmäisen omistusasuntoni.

1 vuosi sitten olin kauhean hyvissä ympyröissä monella tapaa. Suru oli muuttunut lämpimäksi muisteluksi. Monet ajatukseni olivat saaneet uusia käänteitä. Suunnittelin tulevaisuutta.

Tähän asti tänä vuonna olen ollut onnellinen siitä, miten hyvää elämää elän. Pidän itseäni onnekkaana. Nautin työstäni ja vapaa-ajastani. Olen myynyt asuntoni ja maksanut lainani pois.

Eilen töiden jälkeen purin tavaroita muuttolaatikoista ja pystytin Lundia-hyllystöä. Saunoin, kuten joka päivä muuton jälkeen.

Tänään töiden jälkeen pakkaan ja kannan tavaroita. Illalla menen kuuntelemaan elävää musiikkia hyvässä seurassa.

Huomenna pakkaan ja kannan tavaroita, tahi puran tavaroita muuttolaatikoista.