Osa 143: miun vinkkeli

 

Eilisaamuna sen huomasin ensimmäisen kerran: menin parvekkeelle, vedin syvään henkeä - ja vatsanpohjalla perhoset kuoriutuivat koteloistaan. Tänä aamuna kokeilin asiaa uudestaan: kyllä, ulkona tuoksuu keväälle! Sille, kun asvaltin tultua esiin jään alta otettiin ensimmäisen kerran polkupyörät esiin ja kevään valohämyssä huristelimme sormet tunnottomiksi paleltuneina pitkin kadunpätkää, pimeän tultua etsimme pipoja ja lapasia ojanpientareelta. Yleensä sen jälkeen suurin osa sairasti nuhakuumeen:)

Miun vinkkeli!

Ainahan se niin on, että oma napa on lähinnä. Inhimillistähän se on. Mutta jostain syystä alan väsyä tähän jätkäin louskutukseen näistä luokan hissukkapoikien episelämästä verrattuna kaikkien naisten supermegaflaksiin. Jotkut heistä jopa tekevät asiasta kaavoja: jännä juttu, että tuo kaava ei minun kokemani, näkemäni ja kuulemani mukaan pidä ollenkaan paikkaansa. Ja minun kokemani, näkemäni ja kuulemani tulee oikeasta, elävästä elämästä eikä kaavoista.

Entä jos totuus onkin se, että sekä pojilla että tytöillä (jollei ole ulkoisesti näyttävä ja sosiaalisesti joviaali) on ongelma parisuhteen löytämisessä? Miksi näillä nettipojilla on niin vimmainen tarve samaan aikaan korostaa oman ongelmansa suuruutta *siten* että naisten vastaavan ongelman olemassaolo pitää tyystin kieltää ja ehdottomasti mitätöidä? Onko kenties joidenkin pää niin syvällä omassa arsenaalissa, ettei sinne näy muita kuin niitä, joilla flaksi raikaa?

Oman luokkani hissukkapojat ja -tytöt olivat flaksitta kouluiän. Koulun jälkeen, aikuisena, jokaikinen hissukkapoika on naimisissa. Hissukkatytöistä vain muutama. Myös Suomen Mensa haastatteli parikymppisiä mensalaisia ja tehdyn tutkimuksen perusteella miehet pariutuivat normaalisti, naisilla sen sijaan oli ongelmia nimenomaan kumppanin löytämisessä, vaikka halua perheilyyn olisi ollut. Tämäkö kaikki johtuu *naisten* nirppanokkaisuudesta EIKÄ KOSKAAN siitä, että miehille ei itseä fiksumpi tai kriteerejä vaatimattomampi nainen kelpaa? Voisiko myös huonolla tuurilla olla osuutta asiaan?

Naisen puheenvuoro asiaan . Itse voisin kertoilla paljonkin siitä, miten ne pojatkin olivat julmia ja pintaliitoisia (vain koulun missi kelpasi ja silläkin oli vähän liian pienet). Kaikkein rumanaamaisinkin luuseri huuteli uholla vaatimuksiaan naisten suhteen (ikään kuin olisi edes yhtä kiinni saanut) ja tuurin vihdoin käydessä tehtiin bäniä mm. kertomalla tytölle, että 'sä oot liian ruma' ihan vain siksi, että tyttö saisi opetuksen (tytön opetuksen tarpeen syy jäi täysin epäselväksi, sillä koulun kuningattariin he eivät kuuluneet).

Ai mistä tiedän? Olin 'yksi pojista' AT- ja YT-poikalaumassa koko lapsuus- ja nuoruusiän. Ja arvatkaapa mitä? Veikkaisin, että julmuus ja arvostelevuus ovat ihan molempienkin sukupuolien _nuorisolaumojen_ ominaisuuksia. Nuoriso mittelee voimia, turvautuu ulkoapäin annettuihin mittapuihin ja uhoaa - siinä hötinässä murskaantuu yksi jos toinenkin itsetunto, vieläpä usein omakin. Siksipä näiden teiniaikojen touhujen käyttäminen kriteerinä *kolmekymppisenä* sukupuolikeskustelussa on jotensakin jälkeenjäänyttä.

Syntipukki!

Kun jokin menee pieleen, mikä on ensimmäinen tehtävä? Aivan, etsi syntipukki!

Naisten yksipuolinen syyllistäminen sekä yksinäisten naisten että yksinäisten miesten yksinäisyydestä on jotensakin persiistä. Jos kerran sille tielle lähtee keskustelussa, heippahei. Keskustellaan sitten lisää, kun pää ja äly riittää repeämään jopa sympaattishenkiseen keskusteluun siitä, miksi jotkut jäävät yksin eivätkä tunnu löytävän kumppania. Yksinäisyyden (mikä on oikea ongelma) vääntäminen sukupuolisodaksi on jotensakin asian sivuuttamista perusteilla, joiden tarkoitus ei ole ratkaista ongelmaa vaan syytää oma katkeruutensa jonkun niskaan.

Itse en tunne yhtäkään vähäflaksista ihmistä, joka syyttäisi toista sukupuolta omasta tilanteestaan. Yksineläjät (vastoin tahtoaan) surevat huonoa tuuriaan, tai ovat vihaisia jollekin yksilölle, mutta sukupuolisodasta ei siinä ole kyse, ettei mäihä käy.

Itse olen ollut rajattomasti vihainen tämän maailman ja sen ihmisten sukupuolistereotypioista ja -roolikarsinoista, jotka tekevät mielestäni ihmisen elämän helvetiksi. Roolikarsina on niin ahdas, että käännähtäessä lyö kuononsa kipeästi tai lonkasta lähtee nahka. Roolihölmöilyjen takia miehen pitää olla pidempi, nainen ei saa olla älykkäämpi, miehen pitää olla röyhkeä ja itsevarma, naisen pitää olla myöntyvä ja hiljaa, mies ei saa itkeä, naisen itku on kiristystä ja niin edelleen hamaan hautaan saakka.

Olen tuuminut usein, että nämä sukupuoliroolit ja parisuhdepelit aiheuttavat sen, että kumpikin sukupuoli joutuu olemaan onneton ja huonolla hapella. Stereotypioiden maailmassa eläminen juuri synnyttää nämä 'markkina-arvoteoriat' ja 'alempi-ylempitasoisuus' -ajatelmat. Välittämisestä ja ihmisyydestä on tehty markkinoinnin yrityspeli.

Koska emme osaa tai halua suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja meille on usein ihmisillä ainoastaan käyttöarvo näytelmämme roolin esittäjänä (emmekä aina välitä paskaakaan siitä, mikä ja millainen tuo ihminen oikeasti on - emmekä saisi sitä usein tietääkään, koska ihminenkin näyttelee jotain toista kuin on), olemme tuomitut ikuiseen valheen, luulon ja väärien mielikuvien kierteeseen, mistä ei voi syntyä mitään muuta kuin sekavaa soopaa, pahaa mieltä ja kitkeriä sieluja.

Arvoisa kirkkoherra

"Lohjan käräjäoikeudessa purettiin eilen yhden suomalaisen perheen taakkaa, kun esillä oli Vihdin kirkkoherran Pertti Sistosen, 59, pahoinpitelysyyte. Johtava kihlakunnansyyttäjä Ahti Hirvonen vaatii Sistoselle rangaistusta yhdestä vaimoon kohdistuneesta pahoinpitelystä.

Sistonen kiistää pahoinpitelyn jyrkästi ja arvelee vaimonsa lyöneen päänsä huonekaluihin, kun tämä kompuroi yöllä unissaan. Seurauksena vaimon toinen silmä musteni ja toinen muurautui umpeen. Silmäkulma jouduttiin tikkaamaan, nenä murtui ja meni vinoon. Huuleen ja leukaan tuli haavat, päälaelle kuhmu ja ranteisiin sekä rintakehään puristusjälkien kaltaisia mustelmia. Pahoinpitelystä syytetyn poika kertoi käräjillä, että kirkkoherra löi vaimoaan Raamatulla. Vaimo kertoi alistamisesta, joka ilmeni sekä fyysisenä että henkisenä väkivaltana. Miestään hän pelkäsi, mutta piti silti kulissia yllä, koska ajatteli aina, että "jospa Pertti muuttuu"." Iltasanomat 4.2.2005.

Mikäli kirkkoherra Sistonen ei menetä kirkkoherran virkaansa, alan olla sitä mieltä, että ev.lut. seurakunta taitaa suosia raamatullista akanhakkaamista ja miehen ylemmyyttä sen sovinistisimmassa ja tuhoisimmassa merkityksessä. Nyt voi kirkko ottaa kantaa ja erityisesti näyttää jäsenilleen, mitä mieltä se on lähisuhdeväkivallasta. Odotan mielenkiinnolla.

Dekadi-imettäjille

Aiempi lääsyni oli sinänsä turhaa. Turhaa on kiistellä nettiforumeilla siitä, onko 7-vuotiaan imetys jees vai ei. Se ei ole jees, se on sairasta ja itse asiassa lapsen hyväksikäyttöä omien fyysisten mielihyvien tuottamisessa. Luonnollista ja luonnonmukaista on se, että kun lapsi saa hampaat, se alkaa pureskella ruokansa. Luonnollista ei ole se, että äiti tyydyttää omia tarpeitaan lapsella. Se on itse asiassa puistattavaa.

Tästä lähin 7-vuotiaiden koululaisten imettäjät ylpeilkööt ihan rauhassa, minä otan nimet ylös tai kaivan esiin, ja ilmiannan heidät lastenhuollon viranomaisille. Psykiatrian ammattilaisen mukaan kouluikäisen imettäminen on jo sinällään asia, jolle löytyy pykälät psykiatriasta huostaanottoon asti.

Kunnon sössimistä

Oikein vihloo, kun lukee näitä juttuja tai kun kuulee jonkun ihmisen astuvan niin klassisiin karhunrautoihin, että metsä raikaa. Elämänsä voi sössiä niin monella tavalla.

Ei onnen löytämisessä ole mitään vikaa, mutta jos onnea harjoittaa valehdellen, salaten ja syyllisyydessä rypien, mitä järkeä siinä on? Onko ihmisen pää todella niin ontto tammitynnyri, että siellä syntyy järkeily siitä, että kun pitää exän ja nyxän ja jättää sopivasti kertomatta, syntyy sopasta gourmet-annos? Eikä pää vihjaa mitään siitä, miten usein kuuma soppa kaatuu rinnuksille ja polttaa munat?

Eikö ihminen ikinä opi? Ainako ihminen kuvittelee olevansa ovela ja viekas, vaikka puoli maapalloa haistaisi 'mä haluun olla yksin ja selvitellä tunteitani' -höpötykset silkaksi helppokeinoksi päästä säätämään uutta suhdetta riskinhallintajärjestelmällä (jos uusi suhde ei toimi, voi palata vanhan luo odottamaan uutta tilaisuutta - jos uusi suhde toimii, voi vanhankin jättää turvaisin mielin)? Miksi joka kerta, kun kuulen tämän 'mä haluun olla yksin' -jutun, sen takana on täsmälleen mähaluunyhtätoista?

Voisi edes perusasiat opetella, ettei tarvitsisi suotta itkettää lähimmäisiä.

Herra Hurmaava

Aamubussissa on eräs herrasmies, joka aina ilahduttaa mieltäni. Joka kerta, kun hän havaitsee minut, hän hihkaisee iloisesti 'hyvää huomenta!'. Joskus hän kertakaikkiaan vaatii minun istuvan paikalleen, jos bussi on täynnä. Joskus keskustelemme säästä. Hän vaatii aina, että poistun bussista häntä ennen ja ruuhkassa jopa tekee minulle tilaa poistua. Hän on Herra Hurmaava ja minua hymyilyttää koko aamun, koska mieli tulee hyväksi. Kiitän häntä äänellä, jonka toivon viestivän sitä, miten kauniisti hän käyttäytyy ja miten sydämellä kiitokseni sanon.

Hän on lievästi kehitysvammainen. Miksi niin harvat miehet ja naiset osaavat käyttäytyä yhtä kauniisti ja sykähdyttävästi kuin hän?