Osa 142: naismiesasialla

 

Olen velaton, ja koditon! Tuntui huikealta istua alas pankin tiloissa ja kirjoittaa nimi alle kuittiin, jolla lähti asuntovelka nolliin. Kotiasia järjestyi sittenkin vuorokaudessa: tästä ruusut yksinkertaisesti VVO:lle ja tarkemmin Tampereen toimiston rouva Repo-Nymanille!

Kun muilla säätiöillä täytyy täyttää hakemus, etsiä liitteiksi niin palkkakuitit, veroliput, luottoselvitykset (pankin todistus asiasta maksaa paljon!) ja asuntokauppaselvitykset, VVO:lla pyydettiin web-lomake, haasteltiin hieman puhelimessa ja tunnin sisällä jo tarjottiin vuokra- asuntovaihtoehtoja. Jo seuraavana aamuna päätös oli selvä. VVO:n rouva oli todellinen asiakaspalvelija, ja hoiti asiamme kuntoon sellaisella vauhdilla, että hämmensi - voiko tosiaan vuokra-asuntosäätiö toimia näin tehokkaasti, joustavasti ja vailla turhaa byrokratiaa? Wow, kertakaikkiaan!

MeNaiset: tuollaisiako olemme?

Vaarman juttua lukiessa tuli oikein paha mieli. Olemmeko me naiset todella tuollaisia?

Toki pitää ymmärtää, että kyseessä on MeNaiset-lehti, jonka toimitus on valinnut kaksi yksilöä kertomaan trendikkäistä näkemyksistään. Se ei kerro naisista yleensä siis yhtään mitään. Mutta jotain kummaa naisjoukkoa tuo edustaa.

Minua mietitytti, kuinka suuri naisjoukko tuo on. Suurin osahan naisista haluaa lapsia, voisin veikata prosentin jonnekin 90% tienoille. Heistä varmasti osa tekee ensin uraa ja sitten huomaa hupskeikkaa biologisen aikapommin ajastuksen lähteneen käyntiin, lanka palaa - ja siitä alkaa nk. parisuhteen vihainen haku. Sivustakatsojana minusta on näyttänyt aina siltä, ettei vauvakuumehoureisen naisen ongelma todellakaan ole lähtöisin puuttuvasta parisuhteesta, vaan vauvapsykoosi on aiheuttanut jo joukon mentaalivammoja sitä ennen. Sillä päällä kun alkaa etsiä miestä, luulen kriteerien olevan niin sekavat ja ristiriitaiset, ettei siitä tule lasta eikä kakkaa.

Elävässä elämässä olen ollut järkyttynyt siitä, miten mikätahansa ihankiva mies naiselle vauvapsykoosissa kelpaa. Kunhan ei ole juoppo, narkki tai hakkaaja, kelpaa ja eikun linnunsiementä tinkaamaan. Ehkäisy 'unohtuu' ja siitä se perheonni alkaa. Minua on suututtanut ja hirvittänyt jo napattujen miestenkin puolesta: perhe-elämä kun mielestäni vaatisi taustalleen ihka oikeaa rakkautta, eikä laskelmoitua valintaa. Kai mieskin tahtoisi tulla napatuksi siksi, että on kiintoisa, hyvä mies eikä siksi, että on profiiliin sopiva siementäjä ja jälkeläisten kanssa auttaja?

Toisaalta monet miehet ihan samassa veneessä valitsevat lastensa äideiksi isotissisiä barbeja tai leveälanteisia äitimammoja. Nainenkin olisi halunnut tulla napatuksi siksi, että on kiintoisa ja vetävä ihminen eikä siksi, että osuu yksiin miehen kohtu&synnyttäjämielikuvien kanssa. Lisääntyminen saa ihmiset tekemään ihmeellisiä asioita, sääli vain, että ihmeellisyyksistä seuraa usein tukku avioeroja ja lasten pahoinvointia vain siksi, että yksi tai kaksi itsekästä paskiaista päätti ruveta jatkamaan sukuaan.

Naiset iskee kahdesti

Edellisessä artikkelilainauksessa olin aika tyrmistynyt naisten mieshakuasenteesta. Vaikka kuinka pitää mielessä sitä, että Deittinetin vastausten määrä ei suinkaan ole suoraan verrannollinen vastausten laatuun (20 vastauksessa voi olla 15 läähättäjää) en siltikään ymmärrä henkilökohtaista raivoa ja suuttumusta siitä, että ei kelpaakaan sille yhdelle, jonka olisi itse kelpuuttanut. Jos vain mister TV-tähti kelpaa, voi hyvinkin olla, että hän hakee miss TV-tähteä eikä 31-vuotiasta Hanna Ihankivaa.

Sitä on itse tullut jätetyksi ja saanut pakkeja aika lailla tasaveroisesti sen kanssa, missä on 'onnistunut'. Jos yhden ainoan kerran yrittää baarissa pokata miehen ja saa pakit, ja siitä vetäisee herneet nenään, on syy yksinäisyyteen myös itsessä.

Ihanko oikeasti naiset ajattelevat, että yrittäminen on miesten hommaa ja naisen kuuluu vain passiivisesti odotella urhoa akkunan alle? Eipä silti, kuten olen usein kertonut, olen pari kertaa törmännyt siihen, että kun olin tehnyt aloitteen, kuulin jätkältä jälkikäteen kommentin 'jos kerran pokasit mua niin kai semmoset naiset pokaa sitte muitakin'. Konservatiiviset asenteet eivät istu vain naisten korvien välissä, valitan.

Tunnen naisia, jotka tekevät kyllä aloitteita ja suhtautuvat miesten tekemiin aloitteisiin kohteliaasti, vaikka eitä tarjoaisivatkin. Tunnen myös pari naista, jotka marisevat jatkuvasti siitä, että ovat yksin eikä kunnon miehiä ole. Heistä toinen ei parin epäonnisen aloitteen jälkeen edes halua yrittää ja käyttäytyy mieskandidaatin lähestyessä kuin nokkava neiti äkäpussi. Naisista toinen puolestaan yritti etsiskellä ja luopui toivosta, sillä hyvää miestä on helevetin hankala löytää (tämä nainen sellaisen kuitenkin sitten myöhemmin löysi). Yrittänyttä pannaan, ja ketään ei haeta kotoa puoliväkisin leikkimään. Flirtti katkeaa nopeasti, jos vastassa on vain nyrpeää naamaa ja niskannakkelua - ei nykypäivänä aikuinen ihminen enää jaksa lähteä mihinkään kesytysleikkeihin. Saisivat kasvaa aikuisiksi, nämä leijonankesyttäjän odottelijat.

Jokainen pakit saanut tietää, miltä se tuntuu: se usein vaikuttaa siihen, että sitä itse pyrkii antamaan pakkinsa nätisti ja kohteliaasti. Pienen kolauksen siinä ego saa kumminkin - eikä ketään ole syytä sen takia murskata, että ei itseä huvita. Törkylähentelijät ovat sitten asia erikseen ja ne sitkovonkaajat, jotka eivät eitä ymmärrä ja joille pitää kuitenkin loppujen lopuksi sanoa painokkaasti ja rumasti.

Hämmästelen tosiaan sitä, miten suuri osa ihan normaaleista naisista, varsinkin nuorista, toteaa kuin itsestäänselvyytenä, etteivät ole koskaan tehneet aloitetta tai pyytäneet ketään treffeille. Siinä sitä taas löllötellään pikkunaisen roolissa ja vaimeasti ihmetellään, kun prinssiä ei näy? Niin kauan kuin osa naisista tuumii, että naisen paikka on odotella miehen ottopanoa, vanhoilliset asenteet saavat substralia. Turha on sitten huudella suhteen alettua modernia tasa-arvoa, jollei sitä itsekään toteuta.

Toisaalta niin kauan kuin miehistä edes osa suhtautuu epäluuloisesti aloitteita tekeviin naisiin, pysyvät aloitteita tekevät naiset vähemmistönä. Ei ketään naista rohkaise ja kannusta tekemään aloitteita se, jos mies suhtautuu kuin lutkahtavaan baarihaukkaan. Voisimme antaa kullekin aloitteentekijälle vähän rohkaisua jo sillä, että suhtaudumme aloitteeseen nätisti ja myönteisesti, vaikka ei tyyppi muuten innostaisi. Voisimme myös itse olla rohkeita ja tehdä sen aloitteen, vaikka pelottaisi niin että paikat lähtisivät hampaista. Ei se ole rohkea, joka ei pelkää vaan se, joka uskaltaa silti, vaikka pelkää.

Kysymys ja vastauksen tekele

Minulle esitettiin sähköpostissa kysymys, joka tuntui kuitenkin koskevan tätä 'alemman tason miesten' problematiikkaa. Siksi vastaan siihen täällä. Asiaan liittyy taustaksi edellinen kirjoitukseni konservatiivinuorista

"Asia, jota me AT-miehet olemme yrittäneet sinulle jo vuosien ajan vääntää rautalangasta, on: Mikä hitto siinä on, että näille tällaisille kaiffareille noita tyttöystäviä riittää, mutta ne kiltit feminismin sisäistäneet pojat jäävät ilman ja muuttuvat lopulta Panuiksi? Kuka noiden jätkien tyttöystäväksi alkaa ja minkä takia?"

Kysymys on hyvä ja hankala vastata. Silti yritän poimia jotain tuumintoja.

Olen sitä mieltä, vakaasti, että vakka kantensa valitsee. Kun tyttö on kasvanut stereotyyppiroolimallien maailmassa, hän tunnistaa mieheksi vain pojan, joka on kasvanut samanlaiseen ajatteluun. Sitten tyttö leikkii pikkunaista ja poika urosmiestä, ja meno on hurjaa. Kaksikymppiset eivät todellakaan ole itsetuntonsa ja oman itsensä löytäneitä, vaan aika lailla pentuiän ja aikuisuuden velvoitteiden välissä hortoilevia pihallaolijoita. Siinä vaiheessa, kun on todella eksyksissä ja hetteikössä, voi tuttuihin rooleihin ja massan mukana menoon tarttuminen tuntua turvalliselta. Omat valinnat voi perustella sillä, että 'muutkin tekee niin'.

Toinen syy löytynee siitä, että jos kotona naiselle on pidetty kuri ja mies määrää, ei tyttölapsi edes osaa olla tilassa tai suhteessa, missä toinen ei ota määräysvaltaa (eli myös vastuuta) eikä poikapentu kykene tajuamaan suhteita, joissa nainen sanoo mielipiteitä. Kotoa ne mallit tulevat, niin naisena/miehenä olosta kuin parisuhteesta. Jos kerran kotona äiti on isää palveleva, turpansa kiinni pitävä hiljakko ja isä yrmeilee jollei komenna, miten ihmeessä heidän jälkikasvunsa osaisi suunnistaa erilaisen ja tasa-arvoisen parisuhteen luo?

Lohdutukseksi kaikille AT-miehille sanoisin, että tuskin menetätte mitään, vaikkei sen öyhöttäjämiehen ruusu roikukaan teidän punkassanne. Oikeastiko te tahtoisitte juuri sen naisen, joka juoksee öyhöttäjämiehen palvelijattarena ja ovimattona? Jos niin on, niin sittenhän teidän ei tarvitse muuta kuin alkaa öyhöttäjäksi: salille vaan ja aggressiota peliin, aivot eteisen kaappiin ja tiukka ote peniksestä, hoplaa! Kokonaan erilainen ongelma onkin se, että hiljainen hissukkamies ei välttämättä saa sitä koulun kauneinta ja älykkäintä naista napattua: sen kun yleensä nappaa joku toinen mies, joka on enemmän naisen kaltainen itsekin. Valitettavasti aika usein kauniit ihmiset styylaavat kauniiden ihmisten kanssa ja sitä rataa - sellainen ikävä paha pinnallisuus on ihmislajin ominaisuus.

Kun ihmisessä on uloskinpäin näkyvää luonnetta, jonkinmoista itsetuntoa, kohtuullista pukeutumistajua ja halua tulla juttelemaan, se tekee toki erilaisen vaikutelman kuin se, että jossain nurkassa istuu introvertti haikaamassa. Jos ihminen on pihalla kuin lintulauta elämänsä ja itsensä kanssa, hän taatusti lähtee todennäköisemmin sen matkaan, joka tulee paikalle ja nappaa mukaansa kuin sen, joka tulee paikalle muttei vie tilannetta suuntaan tai toiseen. Vaikka ihminen olisi ihan sinut itsensä kanssa, hän todennäköisemmin lähtee sen mukaan, joka on mukavaa seuraa ja kysyy suoraan, lähtisikö toinen syömään/kahville kuin sen kanssa, joka on hiljaa eikä kysy mitään.

Jokainen, joka on istunut kaksi tuntia kahvilla puolituntemattoman tuppisuun kanssa, tietää, ettei tämäkään ei ole sukupuolikysymys. Jos hiljainen hissukka ei kommunikoi, hän ei kommunikoi. Ja kun pariutuminen on alkuvaiheessa nimen omaan kommunikointia ja tutustumista puhumalla. Hissukan paras kumppani saattaisi olla toinen hissukka. Mutta mitenhän hissukat pääsevät sinne kahville, kun kumpikaan ei kommunikoi? Hyvällä tuurilla ja pienellä vaivannäöllä.

Jonkinmoinen itsetunto ja sosiaalisuus tekee myös sen, että aloitekeskustelu on kiva ja kepeä eikä sellainen, että iskettävän pitää heti tuntea olonsa naulakoksi, johon ripustetaan suunnattoman paksu ja painava musta villakangastakki, joka on hiestyneen kostea. AT-ihmisillä saattaa olla 'liian paljon pelissä' siinä vaiheessa, kun he tekevät aloitteen: jos panostuksen rankkuus näkyy liian selvästi, kiinnostuksen kohdetta alkaa kyllä usein ahdistaa. Jos lähestyisi ihmisiä ihan vain neutraalimmassa mielessä ensin, jutellakseen? Jos lähestyisi ihanaa naista samalla tavalla, jolloin saattaisi saada mukavan illan pituisen keskustelun ja kaverin? Täytyykö kaikessa olla kaikkitaieimitään-meininki tai munan/pildensaantipakko?

Tästä päästäänkin takaisin tähän MeNaiset-artikkelihommaan: artikkelin naisten asenteissahan oli se outo muhku, että he kuvittelevat oikeasti, että miehen pitäisi olla kiitollisuudesta sininen universaalista tuuristaan, kun nainen heitä itse lähestyy. AT-ihmiset tuntuvat sukupuoliriippumattomasti ajattelevan, että sen kerran kun he uskaltautuvat tekemään aloitetta, pitäisi koko maailmankaikkeuden arvostaa eleen harvinaisuutta ja poikkeuksellisuutta. Eihän se niin mene.

Kaiken kukkuraksi tähän soppaan lisätään se ikävä fakta, että älyllisesti voimallisella ihmisellä on väistämättä vähemmän kaltaisiaan vaihtoehtoja (Gaussin käyrä jo kertoo, että määrällinen massa on siellä keskiviivan molemmin puolin) ja sitten vielä poistetaan toisen sukupuolen edustajat hakuotoksesta sekä lisätään muutama ikä- ja elämäntaustaparametri, joukko supistuu erittäin pieneksi. Kun sitten otetaan vielä varatut pois, jää jäljelle ihmisryhmä, joka on hajallaan ympäri Suomea. Sopivan Hyvän Ihmisen löytäminen EI OLE helppoa, tavallista tai normaalia: se on jumankeka sellainen onnenpotku ja lottovoitto, että kannattaa pistää kiittimet ristiin kaulaa myöten, jos sellainen löytyy.

Se, miksi kiltit tasa-arvoisesti ajattelevat pojat eivät saa tyttökaveria, johtuu myös usein siitä, että kiltit pojat juoksevat täsmälleen samojen pimujen perässä kuin luokan alfauroksetkin. Laumalla miehiä on siis samat pintapuoliset kriteerit naisten suhteen, mutta vain osa miehistä täyttää itse nuo kriteerit. Kuinkahan mahtaa naisjahdissa käydä...niinpä. Jos hinkuan hirveästi sikakomeita filmitähtiä, mikäs siinä, mutta miksi sikakomee filmitähti haluaisi seurustella minun kanssani ennemmin kuin sikanätin filmitähdettären kanssa? Sitä olisi syytä miettiä ja yrittää keksiä hyvät perustelut - ja myös saada ne näkymään sikakomean filmitähden silmiin, eikö?

Jotain omakohtaista: olin mielestäni vallan söötti ja fiksu tytöntekele. Silti muilla, vaikka olisivat susirumia tai sikapaskamaisia tai luonnevikaisia naisia, oli aina joku poikaystävä. Minulla ei. Mietin aina, mistä se johtuu, että muilla on elämänkumppani ja minulle sellaista ei tuntunut löytyvän. Tiesin kyllä varsin selvästi, että jo parisuhdemallini on alunperinkin kovasti stereotypiaroolittelusta poikkeava: määrääjämiesroolin omaksunut mies ei kestänyt minua viikkoa hermostumatta 'uppiniskaisuuteeni', 'vittumaisuuteni' tai 'itsekkyyteeni', koska en vastanäytellyt hänelle alistuvanaisroolia. Minua ei viehätetty lihasten pullistelulla ja kiroileva kovisöyhötys oli totaalinen turn-off. Siinä meni moni mies hämilleen, mutta niin menin minäkin kaiken sen roolipelleilyn edessä. Jo parikymppisenä tuskastelin, että eikö saatana ihmiset oikeasti ole omia itsejään, ihmisinä - pitääkö parisuhteissa aina feikata jotain idioottipelleä tavalla tai toisella?

Olisin voinut suostua näyttelemään pikkunaista ja olisin siten saanut poikaystävän. Poikaystävän, joka luulisi minua siksi, mitä näyttelen eikä tuntisi minua itseäni ollenkaan. Eikös semmoinen ole huijaamista ja valehtelua, ja vielä ihan hemmetin kamalassa yksinäisyydessä elämistä? On se. Siksi pidin linjani, koska halusin nimen omaan tuntea toisen ihmisen, joka tuntisi minut. Tämä tahto ja halu raakkasi mahdollisuuksista heti kättelyssä 90% pois: tiesin, että hyvän kumppanin löytyminen on todellakin maailmanluokan ihme, harvinainen onnenläimäys, jota ei kohdalle usein satu. Tein tietoisen valinnan elää ennemmin yksin kuin sählätä jossain puolituisessa, kylmässä feikkisuhteessa, joka ei lopussa kuitenkaan tuottaisi muuta kuin pahaa mieltä ja pettymystä molemmille.

Kaipasin kumppania ja tunsin itseni erilaiseksi nuoreksi, mutta en koskaan ole ajatellut olevani alemman tason nainen *siksi* ettei minulla ole miestä käsipuolessa. Miksi nämä 'AT'-miehet' ajattelevat itsetuntonsa, ihmisarvonsa ja miehuutensa riippuvan siitä, onko heillä pimu kainalossa vai ei? Eikö sellainen ajattelu jo ala olla ihmisen ihan oma ongelma, jossa pieni asennetarkastelu saattaisi olla paras lääke? Onko se itsetuntoa kohottavaa, jos kulkee ihanminkävaankunhanjonkun kanssa? Onko se hämmästyttävää ja yllättävää, että kaikilla meillä on kriteerejä, jotka karsivat suuren osan vaihtoehdoista pois? Onko se jotenkin uutinen, että jos etsii jotain aitoa ja hyvää, niitä ei löydy joka oksalta? Eikö 'alemman tason mies' voisi olla hyvä mies yksinään: ei siis mies, joka 'ei saa ketään' vaan mies, joka 'ei ole vielä löytänyt hyvää naista'? Jos mies on ripustanut miesarvonsa siihen naulaan, missä vaaditaan kukavain-kunhanonmissi käsipuoleen, onko sellainen ajattelu ja asenne naissukukunnan syy?

Alistamisfantasiat

Paljon on räävitty päätä naisten alistamis-sadomaso-fantasioista. Liian paljon. Joku on jopa kohdannut epävarman nuoren lukiotytön, joka oli sanonut, että 'mikset ottanut mua väkisin' (aivan kuin eksyneen ihmisen luontaisin toimintatapa ei olisi odottaa *sen toisen* tekevän päätöksiä puolestaan, sukupuoliriippumattomasti). Joku arveli sitten tiesmistä, että naisista kauhean iso osa haaveilee alistamisesta.

No, jos nyt saan naisena myös puheenvuoron. Ensinnäkin: kukaan päästään terve nainen ei haaveile raiskauksesta. Ei kukaan päästään terve mieskään haaveile tulevansa hakatuksi sairaalakuntoon nakkikioskilla. Monet naiset saattavat haaveilla oman ihanan hanin tekemästä roolileikillisestä otansutrajusti-viettelystä, jolla ei ole raiskausten tai nakkikioskipahoinpitelyjen kanssa mitään tekemistä. Jos näitä asioita ei osaa erottaa toisistaan, kannattaisi pitää suu kiinni ja mennä kotiin kasvamaan. Sen sijaan se, että olen monesti nähnyt ja kuullut *miehen fantasioivan naisen raiskaamisesta* onkin toinen juttu, jos se kääntyy 'naisethan sitä haluaa itse' -ajatteluksi.

Toiseksi: kuten alussa sanoin, eksyneet ja epävarmat ihmiset kaipaavat aina johtajaa. Kundit selittävät 'ajautuneensa' vihille ja isäksi, kun kyse on siitä, että ovat passiivisesti antaneet toisen tehdä ratkaisevia päätöksiä, koska eivät itse ole kyenneet päättämään. Mimmit odottavat kundien tekevät siveysratkaisuja puolestaan sillä, että vaikka he vastustelisivat, pitäisi kundin osoittaa suuri halunsa sinnikkyydellä. Näin eksyneet roolipelaajaihmiset toimivat elämässään ja parisuhteissa, herranen aika! Sekaisin oleva ihminen toimii sekavasti, onpa uutinen.

Järkipäiset ihmiset eivät toimi niin: järkipäinen mies menee vihille, koska haluaa ja rakastaa, järkipäinen nainen ei joko vastustele seksiajatusta tai sitten vastustaa siksi, että ei on todella ei. Miksi järkipäisiä ihmisiä pitää aina kyseenalaistaa töhöpellejen kustannuksella ja törppöjen tekojen takia?

Kolmanneksi: miehillä vasta onkin alistusfantasioita. Fantasioita siitä, että hikinen jalkapallojoukkue raiskaa pukuhuoneessa miehen peppuun penetroitumalla ja huudellen irstauksia, sekä pakottamalla miehen nuolemaan hikisiä varpaitaan tai ottamaan suihin. Tämän session lopuksi miestä herjataan ja kaikki kusevat päälle (kuultu livenä suoraan ihmiseltä itseltään). Fantasioita siitä, että on sidottuna sänkyyn ja nainen ottaa väkisin, pistää tekemään kaikenmoisia (tooodella yleinen fantasia). Fantasioita jopa suoranaisesta väkivallasta, kasvoille lyömisestä ja kuristamisesta (kuultu livenä ja luettu netistä ja nähty telkusta dokkarista). Voimmeko tehdä tästä päätelmän, että miehet tahtovat oikeasti tulla raiskatuiksi ja alistetuiksi suhteissaan - vai sen päätelmän, että aika monilla IHMISILLÄ on sadomasokistisia *fantasioita*?

Seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla taidan hieman purkaa ajatuksia lapsista ja lapsiperheistä. Viikonloppua!