Osa 133: Myrskyn jälkeistä tyyntä

 

Olin Rammsteinin konsertissa, ja Till Lindeman on "itäsaksalainen, perkele, äijä":-)! (Jollette usko, katsokaa tätä tai tätä .) Pyrotekniikan ja ydinjatketta kutittavan bassoryminän keskellä huomasin yhtäkkiä seisovani istumakatsomossa, huitovani molemmilla käsillä ilmaa ja laulavani täysillä Du hast mich:ia. Ach ja voich, kertakaikkiaan. Hyvä konsertti on monen päivän ekstaasi.

Tässä muuten viikon kaukaahaetuin yhteys rikollisuuden ja internetin välille: Irkki huolestuttaa . Jos kuvasi on irkkigalleriassa, olet melkein jo rikollinen:) Olisipa kiva, jos virkavalta hankkisi edes perustason tietoa asioista. Samat terveiset lehdistölle.

Sano sinä, ketkä ovat ystäviäsi, niin minä sanon...

Merkillistä, miten niitä 'ystäviä' löytyy sitten, kun sota on jo ohi. Merkillistä, miten kusipäästä tulee lahjakas, väärinymmärretty nero. Vai onko niin, että kiusaamisen sivusta katselemisesta nauttivat ne, joita on itseä kiusattu ja kerrankin pääsee katsomaan, kun muita rääkätään? Kerrankin tuntui, että kuului vahvemman jengiin, siihen sakkiin, jonka johtajaa pelättiin? Ja kun johtaja on poissa, alkoi taas heikottaa? Ei ole ketään, kenen törkymöykkyherjoille huutaa hyvähyvä? Nyt pitäisi itse uskaltaa vinoilla, jos haluaisi pistää repäisevästi hanttiin - eikä se oikein tunnu helpolta vaihtoehdolta? Oli kivempaa, kun joku oli ilkeä kusipää, ja sanoi pahasti muille - ikäänkuin toimi äänitorvena omalle kitkerälle soopamössölle ilman että oma nimi sekaantui asiaan?

En kiellä hyvän tekstin ansioita, enkä sitä, etteikö kusipäähänkin mahdu joskus jotain hyvää. Mutta joskus kusipäisyys on vain niin suurta, ettei hyvä jaksa enää kiinnostaa. Vaikka joku olisi kuinka ihana kakuntekijä ja ompelisi ihania vaatteita, ei se oikeuta häneltä muiden sikamaista kiusaamista tai herjaamista. Sorppa, fanipojat.

Lisäys hetkeä myöhemmin: no nyt äijä on hommaamassa minulle rikossyytettä ja poliisikuulustelua ( link ). Olen epäiltynä aiheettoman pedofiliasyytöksen esittämisestä, koska olen keskustellut samalla kommenttipalstalla, missä tämä ilman todisteiden valoa tehty syytös esitettiin. Onhan se ennenkin tehnyt hurjasti temppuja saadakseen Birdyn huomion, mutta tämä menee kyllä listan kärkeen:) Tuota haastetta saattaa vaikeuttaa hieman se, että samaan aikaan äijä vihjailee sfnet-uutisryhmässä Birdyn flirttailevan alaikäisten poikien kanssa. No, äijän blogauksen lopettamis'päätös' tuskin pitää (en usko ihmeisiin), joten eiköhän kakka kohta taas roisku korkealle. Hiphei.

Sanonta 'kerro, ketkä ovat ystäviäsi, niin kerron sinulle, millainen olet' on tullut mieleen monasti. Ystävät ovat toki yksilöitä ja tekevät omat valintansa, eikä kaikesta ystävien kanssa olla samaa mieltä. Silti pohdin, voiko todella rasisminvastainen olla hyvä ystävä rasistin kanssa, feministi sovinistin kanssa, militaristi pasifistin kanssa? Ystävyys on joskus sitä, että katsotaan läpi sormien tai pidetään pää kiinni, mutta jos perustavaalaatua olevissa arvoissa ollaan äärilaidoilla, onnistuuko se? Minä väitän, ettei se onnistu. Jos rasiminvastainen katsoo ystävänsä rasistisia touhuja hiljaa sivuun katsoen, onko rasisminvastainen aidosti enää rasisminvastainen?

Jotkut hetket ja asiat ovat sellaisia, että niissä on valittava puolensa. Syteen tai saveen. Ei voi vetää päälleen mukaobjektiivisuuden nuttua ja kuvitella, että sellainen onnistuu aina. Useimmiten tuo 'objektiivisuus' on vain pelkuruutta pyhäpuvussa - ei haluta liata omia käsiä, halutaan pitää huolta siitä, että ollaan välilöissä joka suuntaan. Jotkut hetket ja asiat ovat sellaisia, että hiljaaolo on puolellaoloa tai vastaanoloa. Valitsematta jättäminen on myös valinta, se kannattaa muistaa.

Uskoton, uskollinen

Joskus ajattelin, ettei ystäväni uskottomuus kuulu minulle. Olin väärässä, kyllä se kuuluu. Jos en nouse sitä vastaan, hyväksyn uskottomuuden. Jos ystävyys vaatii omien arvojen vastaista toimintaa ja oman etiikan nielemistä, joko omat arvot tai ystävyys ovat tuulisella tolalla.

Ennen olin sitä mieltä, että vapaa ihminen voi suhteilla varatun kanssa. Varatun ihmisen migreenihän se on. Nykyään ajattelen toisin. Minusta se, että ryhtyy tieten tahtoen suhteeseen varatun ihmisen kanssa, on tietoinen loukkaus parisuhdetta, uskollisuutta ja toisen ihmisen puolisoa vastaan. On turha vinkua itse uskollisuusarvonsa perään, jos osallistuu aktiivisesti toimintaan, joka sitä vastaan rikkoo. Jos hyväksyy suhteilun varattujen kanssa, turha parjata katkerasti oman miehen/vaimon vampannutta.

En hyväksy pettämistä enkä uskottomuutta mitenkään päin. Itse asiassa eihän 'pettämällä' puolisoa petetä vaan parisuhteen sisäinen luottamushan siinä rikotaan. Ei ketään oikeasti kaiva eniten se, että kumppanin vehkeet ovat olleet toisen sisällä (jos kondomia on käytetty) vaan se, että toisen sanaan ei voi enää luottaa, että rakkain valehteli. Kun luottamus on rikki, parisuhteen perusta on rikki. Kuka hitto oikeasti haluaa elää ihmisen kanssa, johon ei voi luottaa tai jonka sanaan ei voi uskoa? Kuka aidosti haluaa elää ihmisen kanssa, joka kääntää selän laumalleen, rakkaimmilleen?

Joskus ihminen pettää rakkaansa ja rikkoo oman elämänsä siksi, että on vain niin pihalla ja eksynyt. Niin pihalla oleviin ihmisiin, joiden perusarvotkin ovat hukassa, on syytä suhtautua varauksellisesti. Todella pihalla oleva ihminen voi tehdä mitä vain, ei häneltä ole syytä odottaa suurta selkeyttä, päätöksiä tai selkärankaisia toimenpiteitä. Pettäminen on vain yksi tapa, mistä ihmisen pihallaolo näkyy: kun ihminen ei enää pidä laumansa puolta, suojele rakkaitaan, jotain tärkeää on hukassa ja valonkajo on vaihtunut hengen hämärään. Sieltä voi olla pitkä matka takaisin polulle.

Se, että en hyväksy pettämistä, ja ilmaisen ei-hyväksyntäni sitä kohtaan suoraan, ei tarkoita, että nylkisin pettäjän tai katkaisisin välit. Mutta en katso sivusta hiljaa, jos ystäväni alkaisi sekoilla sivupanojen kanssa ja loukkaisi kaikkia luottamukseen ja lupaustenpitoon liittyviä asioita. Minusta on ihan normaalia tuntea syyllisyyttä, jos on toiminut väärin. Minusta ystävyyteen kuuluu rehellisyys eikä poiskatsominen, kun asiat lähtevät väärille radoille. Kuka ihmiselle suoraan sanoo ajatuksensa, ellei ystävä? Puolisohan harvemmin mitään sanoo, sillä hän ei pettämisestä yleensä tiedä.

Sinkkuleikki

Virve Sammalkorven teos Sinkkuleikki herätti ajatuksia. Ei, se ei vastannut yhteenkään kysymykseen, mutta se kuvasi hyvin ihmistä siinä tilanteessa, missä ihana koti ja hyvä puoliso on pakko jättää, jotta pääsisi etsimään kadonnutta itseään baareista ja päiväunista.

Onhan näitä tapauksia, usein ja monasti, missä yhtäkkiä parisuhteessa eläjää alkaa ahdistaa. Pakko päästä pois. Minua aina kiinnostaa, mikä häntä ahdistaa. Puoliso? Sitoumus? Mielikuva siitä, että tässä sitä ollaan eikä pois ikinä päästä ja elämä valuu hukkaan? Se on totta, että jos kadoksissa on oma itse, ahdistaa varmasti. Kummastelen, ettei ahdistanut jo aiemmin ja miksi ei ahdistanut jo aiemmin. Omaa ääntä ei voi kuulla, jos ympärillä on hälyä ja mekkalaa - oman äänen löytäminen vaatii yksinoloa ja rauhaa.

Jos ihmiseltä on omaminä hävinnyt ja se on löydettävä, ymmärrän täysin. En ehkä vain aina ymmärrä, miksi yksinolo vaatii nimen omaan parisuhteen purkamisen. Löytyykö se omaminä muka muiden syleistä sen paremmin? Jos suhteessa on lapsia, suhtaudun jo raaemmin: sydämistyin sille yhdelle ihmiselle, joka jätti kelpo puolison ja teki penskoistaan avioerolapsia vain siksi, että yhtäkkiä piti päästä kokemaan vapautta. Minusta lapsien vanhemmilla ei ole enää oikeutta ruveta piehtaroimaan egokriisissä siinä määrin, että lapsilta menee perusturva. Asia pitäisi voida hoitaa toisin; lapsia tehtäessä valinta on jo suoritettu, jos sen jälkeen aletaan elää taas sinkkupuberteettia, se on silkkaa itsekkyyttä.

Silti tiedän, että joskus käy niinkin, että kaksi ihmistä rakasta toisiaan hyvistä syistä - ja silti toisen omaminä häviää ajan myötä. Jonnekin. Siitä joskus mennään syyttämään suhteen toista osapuolta, vaikka sydämessä jo tiedetään, ettei se ole kenenkään toisen syy. Omaminästä ei ehkä ole tottunut pitämään huolta, on suvainnut paljon ja sopeutunut liikaa, ja eksynyt pahemmin kuin kuvitteli voivansa. Kun omaminä on täysin kadoksissa, eikä sen ääntä enää kuule pyytämälläkään, voi olla ainoa keino lähteä olemaan yksin itsekseen. Joskus kadonneen itsensä löytää pian, joskus se vie vuosia.

Eräs ihminen löysi sen oikeansa, sitoutui ja eli monta vuotta hyvää elämää. Mutta jotain tapahtui, ja kaikki muuttui kaaokseksi. Hän teki omaminä hukassa tekoja, joita ei enää voinut pyytää anteeksi. Suhde kaatui. Muutaman vuoden jälkeen ihminen istui puutarhassa vastapäätä ja sanoi, että kamalinta kaikesta on elää nyt yksin, itsensä taas löytäneenä ja tietää, että se nuoruuden rakastettu on edelleen se oikea. Se ainoa jota rakastaa. Se, jonka menetti omien tekojensa seurauksena. Se, joka elää nyt toisen kanssa aviossa perhe-elämää. Se, jonka puolesta on silti onnellinen vaikka oma sydän räytyy vuosi vuodelta enemmän, eikä päivääkään mene niin etteikö rakastaan kaipaisi. Tätä kohtaloa en toivo kellekään, en sen jälkeen, kun näin ihmisen katseen, joka oli vuosien kivusta ja surusta muuttunut viisaksi ja nöyräksi.

How to sell your ideas?

Kun joku asia mättää, sille pitää tehdä jotain. Kun moottoritiessä on iso reikä, minusta on itsestäänselvää, että sille pitää tehdä jotain. Usein löydän itseni perustelemasta laumalle ihmisiä, *miksi* reikä tiessä muka olisi huono juttu. Nokun auto saattaa ajaa siihen ja tulee ruumiita. Nokun tien pitäisi olla kunnossa, jotta sillä voi ajaa. Olen luottanut siihen, että faktojen ja analyyttisten, kausaalisten teesien kertominen viimeistään saa muutkin tajuamaan, että jotain pitää tehdä. Ei, ei se niin mene.

Ihminen tekee päätökset tunteella, ja sitten vasta keksii järkisyyn, jolla oikeuttaa tunnekammarissa syntyneen päätöksen. Kun yritän esimerkiksi töissä vedota ihmisten järkeen, tunnekammari jää tyhjäksi, ja sen sijaan, että lauma ihmisiä lähtisi tekemään ongelmalle jotain, näen edessäni seiniinkatsovia ja ulko-ovea hakevia ilmeitä. Olen esittänyt asian kertakaikkiaan alusta asti väärin.

Mitä teknisempi tai luonnontieteellisempi jengi on, sitä enemmän tuo tunnekammarin lämmitys painaa vaakakupissa. Uskomatonta mutta totta. Faktat, järkiperät ja kausaliteetit ovat untuvia siinä missä järeä tunnepohjainen fiilis on titaania. Kun tekninen sakki on saatu fiilistelemään asiaa, kokemaan asian ratkaisu emotionaalisesti palkitsevaksi ja perusteltu asian ratkaisua täysin tunnevetoisilla seikoilla, alkaa tapahtua.

Minä idiootti olen 10 vuotta jänkännyt järkeä ja läiskinyt faktakortteja pöytään, ja inissyt miksei peli etene. Kuin kivirekeä vetäisi. Mutta kun tajusin ottaa tunnekuvat pöytään ja tunnekammarin uuninhehkutusta peliin, huomasin asioiden lähtevän iloisen lumivyöryn lailla liikenteeseen. Oppia ikä kaikki:)

Kolesterolia!

Muutama vuosi sitten kolesterolin suositusarvo oli 6,5 tai alle. Sitten 6 tai alle. Sitten 5.5 tai alle. Nyt alle 5.

Kuten HYKS:n ylilääkäri totesi lehtiartikkelissa (nimi on todellakin jäänyt unholaan, kirjoitti kuitenkin lihaisan keittokirjan:), näin saadaan 85% väestöstä kolesterolilääkityksen piiriin. Hänen mukaansa kuitenkin ainoa tieteellinen totuus on se, että jos kokonaiskolesteroli on *yli 8* tai *ALLE 4* (!!!), ihminen sairastuu/kuolee todennäköisimmin sydän- ja verisuonitauteihin. (Jos jollain on muuta faktaa, oikaiskaa...minä en tiedä, minä uskoin HYKS:n ylilääkärin artikkelissa julkaistuun sanaan asiasta).

Nyt siis hengissäpysyminen vaatii melkoista trapetsitaiteilua. Olisi pysyttävä nelosen ja viitosen välissä. Vaikeaksi menee. Lääketehdas sen sijaan tienaa, mikäs sen mukavampaa. Siksipä ei juuri huudella kadulla, että tietyn raja-arvon *alittava* kolesteroli on myös vaaraksi. Se saisi ihmiset kyseenalaistamaan nykyisen suositusarvion, joka on todellakin vain suositus, jonka takana asuu selkeä intentio vailla todellista terveydellistä faktaa.