Sadaskolmaskymmenes: kärsimyssuhteista ja parisuhdeoppaista

 

Kunhan hämmästelen maailman asioita. Mitä sitä muutakaan. Iltaisin syön ginseng- ja omega-rasvahappo-kalaöljykapseleita, jotta kaamos ei kamppaisi katuun. Eilen nautin turvesaunasta ja iho on kuin silkkiä. Huomaan, etten jaksa herätä kuudelta joogaamaan - enkä halua ulos kävelylenkille: on perustettava iltajoogahetki. Vihaan talviurheilua ja haaveilen takkatulesta, untuvatäkistä ja hyvistä ikkunatiivisteistä.

Talvi on aina selviytymistä, sisäänpäin kääntynyttä nyyköttämistä kotioloissa. Palapelejä, askarteluja ja piirtämistä. Kynttilöiden valoa ja koti-iltojen jatkumoa. Jos luulette, että se on minusta tylsää, olette pahasti väärässä: talvi on tekosyy elää sellaista elämää, mistä nautin valtavasti.:-)

Kärsimyssuhde

Minua on aina surettanut, puistattanut tai järkyttänyt Parisuhde-blogin lukeminen. Miten uskomaton kimppu klassista lähiriippuvuus-epävarmuus-läheisyydenpelko- oirehdintaa, eikä blogin henkilö todellakaan tunnu joko käsittävän tilannetta tai voivan sille mitään. Tuntuukohan ulkopuolisesta tarkkailijasta aina turhauttavalta katsoa omien elämänsä kaavojen vangiksi joutuneen ihmisen tempoilua? Kun voisi jotenkin auttaa - mutta kai jokaisen pitää oma tempoilunsa hoitaa itsekseen.

Samaa exän jumalaksiasettamista, exän perään haikaamista ja mielikuvamieheen takertumista edustaa myös tämä blogi , jossa aikuinen kolmen lapsen äitinainen kirjoittaa rakkauskirjeitä ukkomiehelle. (Minua oikaisiin faktoissa: mies oli eronnut suhteen aikaan mutta on perheytynyt uudestaan sittemmin. Kiitos lisäselvityksestä:-)

Onhan toki niin, että jotkut ovat kertakaikkiaan unohtumattomia, mutta onko todellakin Se Oikea ElämänMies se mies, jonka kanssa suhde ei toiminut eikä kestänyt, ja joka lähti ja jätti? Onko kylmä tai välinpitämätön jättäjä todellakin se mies, joka näiden naisten mielestä ansaitsee kaipuuta, palvontaa, hellää muistelua ja millointahansaotantakaisin -lattiamatoksi asettumisen? Toimimaton suhde ansaitsee niin suuren arvon, että mikään muu ei kelpaa? Olisiko tullut aika tutkia hieman järjen ja tunteen välistä suhdetta, ja miettiä, kannattaisiko kenties tervehdyttää omaa minä- ja parisuhdekuvaansa?

Luulisi, että järjellä ymmärtäisi, ettei huono suhde ole kiva eikä kylmä mies ole ihana. Luulisi, että olisi kivempaa nauttia hyvästä suhteesta kivan miehen kanssa, eikä kärsiä huonossa suhteessa ikävästi käyttäytyvän miehen kanssa. Luulisi, että olisi hauskempaa rakastaa ja palvoa miestä, joka vastaa tunteisiin kuin olla jättäjämiehen satunnaissperman purkupaikka tai ovimatto, johon jalat pyyhitään. Luulisi juu. Kylläpä nyt olen tunteeton enkä ymmärrä Oikean Rakkauden päälle, vai?:) (Kyllä, tismalleen niin tuntuu palautteesta päätellen olevan: en tiedä rakkaudesta mitään ja jos tietäisin, mitä oikea rakkaus on, en ihmettelisi kärsimystä ja kitumista. Arvoisat naiset - oikea rakkaus on siis kitumista ja pahaa oloa, ja se oikea mies on se, joka jättää ja elää toisen naisen kanssa? Minusta tuo on Rakkauden rienaamista.)

Olen minäkin kuvitellut, että kärsimys kuuluu rakkauteen ja uskonut Hollywoodin teinileffojen rakkausmielikuvaan. Kyllä saikin kärsiä ja itkeä, miksi mies on sika ja miksi sydämeen sattuu. Kun käsitti, että rakkaus edellyttää jo alunperinkin molemminpuolisuuden ja vastavuoroisuuden (muussa tapauksessa kyse on omiin mielikuviin takertumisesta ja epäterveestä masokistisesta riippuvuudesta), alkoi helpottaa. Jos äijä on paskamainen, se on väärä äijä - jos äijä jättää, se EI VOI olla se oikea. Se Oikea on se, joka on ja jää - ja jonka kanssa homma toimii ja jonka kanssa on ihanaa. Minusta asia on täsmälleen niin yksinkertainen.

Ai niin mutta kun se kylmä jättäjämies on "oikeasti" niin ihana (me muut ei tunneta sitä oikeesti), se oikeasti rakastaa, mutta se vaan silleen välillä jättää ja käyttäytyy oudosti ja on ilkeä, mikä johtuu sen onnettomasta lapsuudesta, kauheasta exästä ja rakkauden puutteesta ja minä voin sen pelastaa ja näyttää sille Oikeaa Rakkautta ja sitten siitä tulee ihana mies ja purjehditaan auringonlaskuun? Jepjep, ja lehmällä on toppatakki.

Toki saa kokea 'oikeampaa' rakkautta Harlekiini-sarjan malliin kärsien, kituen ja itkun kera, jos se tuntuu romanttisemmalta - mutta tehköön sen sitten tietoisesti valiten, eikä mukahaluten kivaa suhdetta. Myönnän, että masokistinen kärsimysromantiikka on mielestäni hieman pipi harrastelaji, mutta kukin tyylillään. Se vain pelottaa, että tähän masokistiseen kärsimysromantiikkaan ja emotionaaliseen tehosekoittimeen halutaan usein väenväkisin hankkia lapsia. Hyvät henget auttakoon niitä raasuja.

Vielä yhtenä kärsimyssuhteen miesnäkökulman esimerkkinä menee Ei sinutella -bloginkin suhde . Kovasti kärsitään anopista, appiukosta, suvusta, siskosta, työkavereista, sivusuhteen menetyksestä, mutta mitään ei omalle elämälle muka voida tehdä.

Ei voida PUHUA vaimon kanssa, koska asiat voisivat aueta. Ei voida KERTOA puolisolle, mitä ajattelee ja mitä toivoo, koska elämänlaatu voisi parantua. Ei voida vetää rajoja asioille, jolloin vaimo ehkä tajuaisi olla vähemmän vanhempiensa pikkutyttö ja enemmän miehensä vaimo. Ei voida ehdottaa vaimolle romanttista Rooman matkaa loma-aikaan vaan mennään kitisten mökille kärsimään ja saadaan ahdistuskohtaus ja lähdetään yksin reissuun. Ei voida kieltää anoppia penkomasta kaappeja tai komentaa siskon kakaraa pitämään turpaansa soukemmalla. Ollaan vain hiljaa sukkasillaan ja kärsitään. Sitten voidaankin hieraista orapihlajakruunu päähän ja ihmetellä, miksei tule pokaalia ja shamppanjaa.

Miksi ihmiset kietovat itsensä ahdistaviin kahleisiin omin käsin, pistelevät itseään neuloilla, työntävät varpaita lasinsiruihin JA samaan aikaan syyttävät muita kiusaamisesta JA väittävät, että joutuvat vain kärsimään eikä mitään voi tehdä? Miksi ihminen haluaa uskotella itselleen, ettei voi asioille mitään, että on avuton ja uhri ja on pakko vain kestää? Miksi ihminen haluaa väenväkisin elää kurjaa elämää...siksikö, että ei osaa edes kuvitella olevansa enemmän arvoinen? On aivan eri asia kärsiä, jos tekee kuolemaa, jalat on katkaistu, perhe teloitettu, asunto viety - mutta vapaana yksilönä hyvinvointivaltiossa, jolla on kiva vaimo/mies, rahaa elämiseen, asunto ja kavereita???

Tutkimuksia ja parisuhdeoppaita

Vastapainoksi masokistisille parisuhetuksille taidan hakea käsiini tämän tutkimuksen 90-vuotiaista naimattomista naisista. Yksin on parempi kuin huonon kaverin kanssa. Amen. Lehtijuttu tutkimuksesta ja mukanaolleet yli ysikymppiset haastateltavat naiset olivat *onnellisia*. He tykkäsivät itsestään ja elämästään. He surivat kovasti tuttavapiirinsä naisten kohtaloita, sillä avioliitto ja parisuhde ei todellakaan tuo oletusarvoisesti onnea.

Mielenkiintoinen oli myös tämä pieni tutkielma . Nyökyttelin erityisesti kohdalle, jossa havaittiin parisuhdeoppaan olevan "naiselle miehen tulkintaohjeet ja naisen käytösopas". Siltä minustakin on aina tuntunut, kun luen mitä tahansa parisuhde'oppaita': oppaat keskittyvät lähes poikkeuksetta tulkitsemaan miestä observoitavana olentona, kertomaan naiselle, miten naisen tulee menetellä jotta mies tekisi niin tai näin. Naiselle opetetaan, miten mukautua mieheen. Mies on sitä mitä on, naisen tulee muuttua suhteen nimissä. (Ja jos siitä urakasta nainen kieltäytyy, tuloksena on parisuhteettomuus - been there, done that:)

Miestä opastetaan kyllä siinä, miten 'korvata' kukilla tai huomaavaisuudella naisen mukautuminen, jotta nainen jaksaisi mukautua tulevaisuudessakin. Johtuisiko tämä siitä, että oppaiden kirjoittajat ovat usein miehiä? Ei välttämättä, sillä naisten kirjoittamissa oppaissa on sama sävy. Itsestä kun taas tuntuisi luontevalta naisena kirjoittaa miehille suunnattua tekstiä siitä, kuinka mies voisi ottaa huomioon asioita ja tulkita naista.

Tosielämässä nuo ikävät diktaattori-ovimatto -kuviot tuntuvat menevän sukupuolisesti molemmin päin: parisuhteessa usein toinen sopeutuu ja toinen mällää - molemmista löytyy esimerkkejä molempien sukupuolten edustajista. Parisuhteen juttuhomma kuitenkin on *molemminpuolinen* huomioonottaminen, vastavuoroinen tulkinta ja sopeutuminen. Parisuhde ei ole agility-kurssi, eikä puolison muokkausprojekti. Kuvittelisin niin, saatan olla väärässä:)

Rakkaalla lapsella pahoja nimiä

Lapsien nimien pahimmat ehdokkaat ... vanhemmilla ei aina oikein liikenne kulje päänupissa:)

Uskokaa tai älkää, seuraavassa osassa hahmottelen jonkinmoista 'nörtin treffiopasta' - olisipa hauska tehdä tutkimus, saako niillä ohjeilla mitään aikaan:)