Kolmastoista

 

Elämä on muuttunut odottamiseksi. Edessä on iso allas seisovaa vettä, pintaa ei kosketa tuuli, ei tapahdu mitään mitä voisi havaita. Pinnan alla odottaa muutoksen kaunis peto. Toivon, että se nostaisi päänsä pian, kuohuttaisi veden ja roiskisi kaiken tämän liikkumattoman, paikallaanseisovan ja myrkyttyneen pois yltään. Alan väsyä, selkeästi. En tiedä, kauanko on aikaa jäljellä.

Mio, poikani Mio

Ystäväni, jonka olen tuntenut lähes puolet elämästäni, ja hänen poikansa tulivat kylään. Menimme katsomaan "Mio, poikani Mio"-lastennäytelmän. Odotin siltä paljon, sillä kirja on yksi lempisaduistani - koskettava ja kaunis, vaikuttava ja voimakas.

Näemmä lapset ovat aivottomia idiootteja. Näemmä pojat (pojillehan tuo näytelmä oli selkeästi suunnattu) tykkäävät katsoa hassua säheltämistä ja juoksentelua, jonka varjoon itse tarina jäi. Näytelmä oli kuin Hollywood-versio: syvällisestä kauneudesta oli tehty pamela-andersonia, vaarallisesta matkasta actionia ja kikati-kivaa. Jotenkin tuntui, että lapset olisivat voineet ymmärtää alkuperäisemmänkin tarinan - Pahasta, Hyvästä ja rakkaudesta, kaipuusta, ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä.

Aivottomat lapset

Mietin, onko minusta tullut jo vanha tantta, koska en ymmärrä nykyään suurinta osaa lapsista ja varhaisnuorista. Nämä 13-14-vuotiset pojat, jotka tulevat vittupyytämäänvittueuroavittu ja siinä pyytämisen aikana yksi heistä heittää lumipallolla kahden metrin päästä täydellä voimalla päin kasvojani. Sitten he nauravat kuin vähämieliset. Tekeekö lapsista vähämielisiä idiootteja nykyaika, vanhempien poissaolo, tietokonepelit vai mikä? Eihän (erityisesti poikapuolisten) noiden olentojen kanssa voi edes kommunikoida. Ei heihin saa minkäänlaista kontaktia katseella tai puhumalla, ei ole yhteistä kieltä eikä tapakulttuuria. Minusta he ovat aika usein kuin lauma jälkeenjääneitä aggressiivisia idiootteja, joiden sanavarasto on laaja kuin fundamentalistin mieli: vittuhei, ehe-ehe, vittukato, emmääseollu.

Aivottomat aikuiset

Lauantaina kävin kahden upean naisihmisen kanssa tanssimassa ravintolassa. Ravintolassa oli koko ajan sellainen olo kuin JOKU olisi napannut LSD:a, sen verran surrealistiseksi tunsin oloni sielläkin.

Illan hitti oli eräs 190-senttinen mulkku (plösönpullea, puku päällä, ekonomikoulutus ja ryöminyt esiin litteän kiven alta noin 40 vuotta sitten). Hän ilmestyi pitkän jonon keskelle baarista, käveli vain siihen, ja koska hän käveli taakseni, päätin kysäistä, että kuuluuko hän jonottavaan porukkaan vai tuliko siihen muuten vain. Hän ei vastannut, että kuului porukkaan joten ei hätää. Hän vastasi jotakuinkin 'vittu onks sulla joku ongelma vittu häh?'. Aggressio nosti samantien senkin läskinaaman punaiseksi. Totesin, että tilanne on juuri sellainen, jossa sanotaan 'anteeksi unohda koko juttu'. Sanoin, ja keskityin ystävättärieni kanssa gin toniciin ja keskusteluun.

Tilannehan olisi voinut päätyä siihen. Ihan tavallista, kai. Mutta ei se siihen jäänyt. Sen jälkeen tämä nelikymppinen taivaanlahjanaisille aloitti kampanjan eli selitti jokaiselle naiselle porukassaan, kuinka toi edelläoleva ämmä (minä, jep) oli käynyt 'vittuilemaan'. Miesparka tietty vielä luuli, ettei hänen kärinänsä kuulu metrin päähän, jossa olin ystävättärieni kanssa. Tottakai kuulimme sen, ja odotimme jännityksellä, mitä tuleman pitää.

Tämän miehisen miehen naisseuralaisia ei kauheasti kiinnostanut, vaikka heppu vetosi heihin, kuinka kauhean väärin häntä oli kohdeltu ja hänelle oli vittuiltu. Homman ehdoton huippu oli se, kun hän ei useasta provokatiivisesta valheesta huolimatta saanut naistuttaviaan tulemaan kimppuuni ja heittäytyi epätoivoiseksi. Tämä suurenmoinen nero kärttää ja kärttää naistaan vihastumaan, ja kun se ei onnistu, hän anoo surkealla äänellä "Puolusta mua!".

Jumankekka, kuvitelkaa...iso lihava pukumulkku anoo naiseltaan, että sen pitäisi puolustaa *häntä* 165-senttistä tuntematonta naista vastaan, joka on koko ajan seissyt selin, ollut hiljaa ja täysin omissa porukoissaan! Mielestäni tuo luuseri oli ainutlaatuinen. Minua säälittivät ne naisparat. Ennen kaikkea säälitti se naisparka, joka joutuu makaamaan etovan limanuljaskan kanssa. Sitä ajatellessa ymmärtää, että oma elämä on todella hienoa ja asiat itsellä todella hyvin:)

Pahin skenaario

Juttelin joskus extreme-lajiharrastajan kanssa. Hän intoili lajistaan ja suositteli sitä minullekin. Mietin asiaa, mutta jouduin kertomaan hänelle, että oma elämäni on sen verran täynnä vauhtia ja vaarallisia käänteitä, etten kaipaa enää yhtään enempää seikkailua tai extremeä. Kehotin häntä hankkimaan elämän, jolloin extreme-lajit käyvät tarpeettomiksi:-)

Koska elämä ei ole ollut koskaan tylsää, ja sen kanssa tuntuu riittävän surrealismia ja absurdeja boldandbeautiful-tilanteita, huomaan olevani siinä mielessä vammautunut, että pahin skenaario tarkoittaisi useimmiten sitä, että MITÄ JOS KAIKKI EI MENEKÄÄN PIELEEN?! Mitä minä sitten teen? Onnellisuus on pelottava ajatus. Todella pelottava.

Olen varautunut kaikenmaailman kusipäihin, psykopaatteihin ja natsihenkisiin niljaskoihin. Olen varautunut maailmanloppuihin, maanvyörymiin ja kertakaikkisiin katastrofeihin, äkkikäänteisiin ja menetyksiin. Tiedän, mitä voi tehdä kun maailma sanoo kaboom (pistää aivot nollille, pitää pokkansa ja tehdä mitä voi tehdä tai täytyy tehdä). En hämmenny enkä järkyty jos tutusta ihmisestä kaivautuu esiin hirmulisko, en pitkää aikaa inise ja itke jos lähin kiskaisee puukolla selkään. Jos aviopuolisot paljastuvat prostituoiduiksi tai sarjamurhaajiksi, minua ei hämmästytä. Minua on erittäin vaikea saada enää hämmästymään tai järkyttymään, millään pahalla. Hyvä onkin ihan toinen juttu.

Minulla ei ole kokemusta eikä rutiineja siihen, että joku olisikin vain vuodesta toiseen hyvä ja luotettava. En tiedä, mitä tehdä jos joku oikeasti olisikin ihminen ja osoittaisi teoissaan rakkautta (agapea) ja humaaniutta. Järkytyn ajatuksesta, ettei toinen ihminen tulekaan tontilleni tuhoamaan, viiltelemään omenapuita ja tallomaan kukkia vaan kunnioittaen ja uusia puita mukanaan tuoden. Eihän sellaista oikeasti tapahdu, eihän?

Jotkut kutsuvat minua kyynikoksi, minä pidän itseäni realistina. Kokemus on opettanut paljon, ja minulle on turha sanoa sanoja, jotka tiedän hauraiksi ajan hampaissa. Vasta aika todistaa minulle yhtään mitään. Se, että ihminen vuodesta toiseen pysyy sanojensa takana, ja vahvistaa ne teoilla. Muu ei minuun aidosti, syvällä tasolla, uppoa eikä tee vaikutusta.

Jos minä joskus

Jos minä joskus tapaisin ihmiseltä vaikuttavan olennon, ainoa riski onkin siinä, jos se pysyisikin ihmisenä. Siinähän ei ole mitään uutta, että puolen vuoden tai vuoden sisällä ihminen paljastuu joksikin muuksi ja riepottaa elämät hajalle. Se on nähty, useasti, ja se on se mitä olen oppinut odottamaan. Kyse ei ole siitä, ettei se tapahtuisi vaan siitä, milloin se kulloinkin tapahtuu.

Mitä jos ei tapahtuisikaan? (Nalle Puh kysyi Nasulta, että mitäs jos puu ei kaadukaan juuri kun he ovat kävelemässä sen alta.) Tämä ajatus jäytää minua terävillä hampailla. On todella vaarallista joutua tuntemattoman eteen. Mutta sen eteen on mentävä, koska muuten ei koskaan tiedä, oliko se totta vai ei.

Herääminen

Olen ollut onnellinen siitä, että olen elänyt selibaatissa. Yhtäkkiä miehetkin tuntuvat miellyttävämmiltä olennoilta, kun heidän kanssaan ei tarvitse ottaa minkäänlaista seksuaalista aspektia sotkemaan asioita. Ravintolassa voi tanssia, pitää kivaa, flirtata ja lähteä kävelemään kivalla mielellä kotiin. Kukaan ei nalkuta, valita, hauku ja räksytä. Kukaan ei vaadi, tingi, vänkää ja väännä valtapelillä minua nurkkaan.

Ei ole pakkoa, ei raastavaa riippuvuutta, ei mitään erityistä halua kehenkään. Mieli on vapaa ja tyytyväinen. Olo on rauhaa täynnä, on tärkeää keskittyä agapeen eikä vain juosta aina lihan pakottamana etsimään agapea eroksesta, mikä on mahdotonta.

Arvioin ihmisiä paremmin, objektiivisemmin ja myötätuntoisemmin. Minua ei raasta mikään, ja se jo tuntuu tekevän minusta paremman havainnoitsijan. Nautin aivan käsittämättömän paljon siitä, että minulla on esimerkiksi ihana ilta ystävättärien kanssa - miten vapaata on keskustelu, miten hyväksyvä on ilmapiiri. Tuntuu, että selibaatti tavallaan tekee tilaa asioille, jotka tuottavat tasapainoa ja harmoniaa. Eheyttävät.

Tässä on vain yksi mutta. Sitten jos tapaa jonkun miehen, joka herättää unille pistettyä osastoa, se ei ainoastaan herää vaan suorastaan häiritsee liian kanssa elämää. Hiivutettu liekki alkaa roihuta valtoimenaan, kokko uhkaa polttaa koko juhannusjuhla-alueen. Toisaalta se tuntuu elossaolemiselta, toisaalta se huolestuttaa. En tiedä, miten suhtautuisi. Ehkei siihen ole pakko suhtautua vaan sitä voi tarkastella?

Alunperinkään selibaatti ei minulle ole tarkoittanut kaikesta pidättäytymistä, mutta kokemuksien tuoman käsityksen mukana totesin, että yksinkertaisesti minä ja miehet eros-suhteessa on tuhoon tuomittua. Agape-suhteita taas miesten kanssa ei tahdo löytää (miehiä agape ei tunnu kiinnostavan tippaakaan, heitä kiinnostaa vain se osa agapesta joka löytyy eroksen sivutuotteena erokseen liittyen). Minä olen viimeinen ihminen puhumaan seksiä ja seksuaalisuutta vastaan, olen vain huomannut että omalla kohdallani se tuntuu tuovan tuhoa (johtuen sukupuolten roolipeliasetelmista, joiden murtaminen on utopistista) ja se mikä ei toisi tuhoa, sitä ei tunnu olevan.

Ei elämästäni nytkään puutu seksuaalisuutta, siihen ei vain ole kuulunut seksuaalisuutta toisen kanssa. Jos ajattelen seksuaalisuutta toisen kanssa, ajatukset menevät jotensakin sekaisin. Jos yritän olla ajattelematta, unet huijaavat katsomaan filminpätkiä, jotka ovat K-18. Joskus tuntuu, että keho on minusta erillinen siinä mielessä, että se tahtoo asioita, joita mieleni ei hallitse.

En minä ihmettele kehon vaatimuksia. Se kaipaa kuten minäkin sitä kaikkea kaunista, mitä seksuaalisuus parhaimmillaan on. Sen menettäminen lopuksi ikää olisi surullista - mutta jos vaihtoehtona on maksaa tuo kauneus henkisen väkivallan ja epävakauden kestämisellä, en edes kutsu sitä vaihtoehdoksi.

Seksuaalisuuden toisen kanssa unohtaa nopeasti. Nyt se tuntuu ajatuksena hämmentävän etäiseltä, muistikuvat ovat sumeita ja liittyvät vieraisiin ja menneisiin ihmisiin. Omat tunteet muistaa hyvin, mutta ne saattavat mielen kerälle - ujostuttaa, arkailuttaa katsella omia mielikuvia.

Finaali

Tiedän tulleeni tiettyjen asioiden kanssa finaaliin. Viimeisiä metrejä mennään, eikä enempää voi tulla. Voimat ovat lopussa, energia käytetty, yritetty kaikki ja tuloksena miinus sata. Olen katkaissut tunneyhteyden itseeni tietyissä asioissa jo kauan sitten. Jotta selviäisin hengissä.

Olen huonoa seuraa juuri nyt kaikille muille paitsi niille, jotka tietävät tilanteen. En pysty hoitamaan asioitani siihen malliin, että muistaisin kaverin syntymäpäivän tai jaksaisin tehdä ylimääräistä minkään eteen.

Toivoni ei ole mennyt, enkä minäkään aio kuupsahtaa, mutta eräs peli on lopetettava pian. Odotan. Odotan odotan odotan, että vihdoin tapahtuisi.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä, minä olen vihdoin tainnut joutua kohtaamaan elämäni onnekkaimman kriisin. Pääsen työstämään asioita, joiden työstämisen mahdollisuutta tarjotaan harvalle. Taputan itseäni ja luotan tähän naiseen, joka olen. Vielä vahvemmin kuin koskaan ennen.