Sadaskahdeskymmenesviides: kissoista, kasvatuksesta ja kokemuksesta

 

Olen kunnon yöunifani: jos yhtenä yönä jää uni vähiin, päivä sujuu kyllä, mutta illalla jo alkaa höpistä sekavia ja tunnetila putoaa lähelle nollaa. Silloin olisi parasta pitää suu kiinni ja työntää turpa tyynyyn. Aamulla kunnon unen jälkeen on olo taas kuin kesävarsalla.

Toissapäivänä heräsin tajuamaan, että lähes naapurissahan sijaitsee hitsin hieno, uusi ja pänäkkä sivukirjasto. Sivukirjastoissa tunnetusti hyllyssä usein keikkuu niitä kirjoja, joita ei pääkirjastosta saa itkemälläkään. Niin nytkin: kangaskassi saumoista naukuen palasin kotiin, ja tiedossa on monta kirjallista tutkimusretkeä, Sammalkorpea, Linkolaa ja Pratchettia noin ensin mainitakseni:)

Nelli ja Peppi

Sukulaismies 'Ville' ajatteli ottaa kissan, kun oli tuota tupaa ja pihamaata. Ville lähti löytökissakotiin katsastamaan tarjontaa.

Paikan päällä oli muutamia lapsiperheitä etsimässä ihmisrakasta kissaa. Löytökissakodin työntekijä totesi, että 'ai jaa, no sitten ei mennäkään katsomaan tuota yhtä, se on vähän sopeutumaton ja siksi eristyksissä, mutta tuolla toisessa rakennuksessa on paljon mukavia kissoja'. Perheet nyökytellen lähtivät kävelemään toiseen rakennukseen, katsomaan mukavia kissoja. Ville hyppi ihmisrykelmän takana tasajalkaa ja huusi 'se eristyskissa on mun!'

Ville sai mennä katsomaan eristyskissaa. Sitä ei oltu näytetty ihmisille, koska vauhko kissa ei kiinnosta ketään. Ville tapasi kissan, joka oli vauhko siksi, että sitä oli pidetty viikkoja eristyksissä. Kissa oli säikähtänyt, mutta tervepäinen - säikähtyessään se antoi kynttä ja hammasta, ja hämmentyi täysin, kun Ville ei säikähtynyt edes sitä. Kissa lähti Villen kanssa kotiin ja siitä tuli Nelli.

Nelli oli aluksi villi ja vauhko, puri ja raapi. Muutamassa kuussa siitä kasvoi rauhallinen ja tyytyväinen kissa, joka säntäilee vapaana isolla metsäisellä tontilla ja jolla on sitä rakastava omistaja. *snif*. Onnelliset loput ovat hienoja:)

Ensimmäinen kissani oli Peppi, kulkukissan villiintynyt pentu, jonka löysin autotallin lattian alta. Se sähisi ja raapi, mutta kesytin sitä koko nelivuotiaan sinnikkyydellä. Siitä tuli uskomattoman upea kissa, jota kaipaan vieläkin. Tarinan opetus on, että joskus ongelmatapauksista tulee poikkeuksellisen hyviä tapauksia. Vielä kerran *snif* ja iso hymy Pepin ja Nellin takia. Ja 'Villelle' terveisiä: on ihanaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka tahtovat kissakseen nimen omaan Nellejä ja Peppejä.

Suurten Äitien jälkipyykkipata

Tottakai edellinen kirjoitukseni herätti suurta paheksuntaa äitien keskuudessa. Pääsin jopa kategoriaan 'pahempi kuin Härkönen':)

Kiintoisaa on, että vaikka puhuin tietystä ääriryhmästä, jotkut äidit ovat julistaneet kuuluvansa nimen omaan tuohon ääriryhmään - ja sitten kauhistelleet, miten pahasti olen heitä loukannut. Siis ensin etsitään ääriryhmää ravisteleva teksti, sitten julistetaan että kuulutaan a.o. ryhmään (mitä en edes pidä totena, sillä aika tavallisilta äideiltä he minusta kuulostivat) ja tästä tuloksena todetaan, että olen loukannut heitä henkilökohtaisesti - tämä logiikka ei auennut, mutta huvitti:)

Irvokasta on lukea, että suuret äidit kuulemma tietävät lapsettomuudesta ja tuntevat lapsettoman elämää, koska ovat eläneet teininä lapsetonta aikaa ennen perheen hankkimista. Minusta tuntuu, että suurilla äideillä ei todellakaan ole käsitystä lapsettoman (vapaaehtoisesti tai tahattomasti) elämästä - se sisältää pikkuisen muutakin kuin teinivaiheen pakollisen lapsettoman kauden tai parin vuoden opiskelubailuputken. Minusta kaksivitosena muksunsa tehnyt nainen ei voi todellakaan tietää, mitä on elää esim. 15 vuotta aikuisikäistä lapsetonta elämää - yhteiskunnassa, jossa äitiys on normi ja jossa 99% ympärilläolevista ihmisistä perheytyy.

Minä en kehtaisi väittää, että tiedän, miltä tahattomasti lapsettomasta tuntuu: olen itse lapseton, mutta vapaaehtoisesti ja omasta tahdostani. Osaan kuvitella jotain siitä kivusta ja surusta, mikä siihen liittyy, mutta olisi aika suurta pas*apuhetta väittää, että tietäisin siitä siksi, että elän itse lapsetonta elämää. Minä pidän tästä elämästä, olen valinnut sen ja nautin sen hyvistä puolista. Tahattomasti lapseton, lapsia hinkuava nainen tuskin kokee elämäänsä ollenkaan samoin.

Suuret äidit kuitenkin tietävät ihan kaiken, halleluja ja amen - jumalien lähettiläiden kanssa on turha väitellä:)

Suuriäitiydestä eheytyy...

Toisaalta olen ollut havaitsevinani sellaista, että kun nainen tulee ekakertaa äidiksi, sillä hieman hormonihöyryt nassahtavat päänuppiin. Vouhotus kestää usein vain toiseen tai kolmanteen lapseen asti, jolloin realismi ja rauhanomainen talonpoikaisjärki yleensä palaavat porsaana kotiin. Suotakoon juuri-äitiytyneille heidän pienet fanatiansa, kaipa nuo palaavat järkiinsä jossain vaiheessa - ja siinä vaiheessa heillä onkin jo mojovia tarinoita iskettävänä ja tiedonsiementä annettavana. Ajattelee optimistisesti hän:)

Lapsettomien näkökulmasta

Jonkinmoisena sielunsiskona taidan pitää Peggya .

Itse en ole kokenut, että äitiys olisi muuttanut hyviä ystävyyksiäni huonompaan suuntaan vaan olen ystävieni kanssa kyenneet ammentamaan erilaisista elämistämme rikkautta. Tämä molemminpuolinen maailmojenvaihto on syventänyt ystävyyttä. Tosin kyseessä olevat äidit ovatkin mielestäni harvinaisia ihmisiä, joilla on avara pää ja lämmin sydän.

Peggyn kirjoituksessa yksi kohta herätti muistikuvia: nykyaikana tosiaan suhtaudutaan eri lailla lapsiin kuin ennen. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, että lapset saisivat riekkua, mesota, keskeyttää jatkuvasti ja sabotoida aikuisten keskustelun tai kahvihetken. Nykyään 'aikuisten rauhaisan kahvihetken' ajatuskin on lapsivihaa. Ajat ovat muuttuneet, Eskoseni ja Irmaseni.

Minua kieltämättä ottaa pattiin, kun vierailulla haluaisi muutaman minuutin vaihtaa ajatuksia rauhassa aikuisen kanssa ja jos penska sählää välissä ei pelkästään huomionkipeänä vaan häiriköivästi käyttäytyvänä. 'Penska' ei ole nyt se vuotinen muksu, joka luontaisesti hakee äitinsä huomiota vaan jopa kouluikäisiä näkee. En myöskään puhu siitä, että penska kerran vinkaisee ja 'häiritsee ylevää keskustelua' vaan järjestelmällisestä keskustelun sabotoinnista, minkä vanhemmat sallivat.

Minä olen tottunut siihen, että pienestä pitäen lapset voivat olla mukana keskusteluissa ja tilanteissa, mutta samalla myös vanhemmat heitä kasvattavat siihen, että lapset ovat *mukana* keskustelussa eivätkä rääy ja häiriköi keskustelua. Viisivuotiaan kanssa voi käydä upeita keskusteluja, jos kotona on siihen kasvatettu. Useissa paikoissa vain ei ole, ja isokin lapsi torpedoi riekkumisella keskusteluyritykset siihen paikkaan.

Tällaisten ajatusten pöytäänheittokin on toki sitä, että lapsia rääkätään eikä ymmärretä:) Näistä pienistä ymmärretyistä lapsikeisareista kasvaa sitten varsin valloittavia teinejä, joista luemme usein lehdistä (kuiva nauru).

Huora vai huoripukki?

Samainen Peggy kirjoitti muuten myös siitä kahakasta, mikä syntyy, kun naisella onkin ollut entisiä .

Minä väitän, ettei YKSIKÄÄN täysipäinen nainen alkaessaan seurustella kolmikymppisen miehen kanssa luulottele, ettei miehellä olisi ollut jos jonkinlaisia kokemuksia. Väitän, että on täysin oletusarvoinen asia, että miehellä on ollut enemmän kuin yksi seksikumppani. Väitän vielä, että aniharva nainen vetää raivarit ja haukkuu miehen huoraavaksi kulkumulkuksi, jos kuulee, että miehellä on ollut 12 seksikumppania (tai joka tapauksessa enemmän seksikumppaneita kuin itsellä).

Miksi ihmeessä mies (ei kyse ole vain tästä yksittäistapauksesta, tai sitten olen kohdannut sekä itse että kaverien kautta harvinaisen monta yksittäistapausta) saa raivarin, jos kolmikymppisellä naisella onkin ollut seksikumppaneita entisessä elämässä? Miksi naisen entisten seksikumppaneiden määrä kolisee miehen egoon? Siksikö, että neitsyen kanssa ei joutuisi vertailuun = miehen onneton itsetunto?

Vastapainona hämmästelen sitä, että naiset tuntuvat pitävän kokematonta miestä ehdottoman ei-toivottuna - seksuaalisesti kokemattoman miehen kanssa ei haluta suhdetta, koska 'se olisi liian iso taakka'(?). Omapa on menetys, jos skippaavat hyvän miehen sen takia, ettei kundin seksiceeveessä ole norminmukaista 10 ex-panoa - minusta kun tuo innokkuus ja halu oppia on olennaisempaa kuin seksihistorian pituus tahi paksuus.

Olivat selitykset mitkä tahansa markkina-arvoteoriasta huuhaa Innasen penisparodiaan, tässä kohtaa tulee esiin selkeästi tämä sukupuoliajattelun piilorakenne, jonka mukaan mieheyteen kuuluu seksikokeilu ja naiseuteen neitsyys. Koittakaa nyt vain loputkin nuusakkeet päästä tänne 2000-luvulle.

Huorittelija go home

Kyllä ihminen saa itselleen kokematonta kumppania haluta, typerää on vain se, että hän kuvittelee kolmekymppisen verevän ihmisen olevan neitsyt tai jos tämä paskiainen kehtaa ruveta huorittelemaan/haukkumaan ihmistä siksi, että oma kuvitelma&odotuskeko tahi heikko itsetunto teki oman olon pahaksi.

Noin muutoin olen sitä mieltä, että kun mies päästää suustaan huoritteluja, peli on pelattu - siitä ei ole paluuta, eikä sitä voi unohtaa ja miehen kasvot ovat iäksi menetetyt. Naisen huorittelu tuskin pilaa naisen mainetta (kuten miehet luulevat ja jotkut jopa toivovat), mutta sijoittaa miehen tietylle tasolle, mistä on enää vaikea kiivetä takaisin arvostusta herättävän ihmisen kastiin. Huorittelun käyttöönotto on aina mielestäni kertonut enemmän huorittelijasta kuin huoriteltavasta. (Ja kyllä tämä koskee naisia huorittelevia naisia, miehiä 'huorittelevia' naisia ja miehiä 'huorittelevia' miehiäkin, ei siinä mitään.)

Prosessihallintaa

Tämä oli todellinen prosessihallinnan mestarinäyte . Hollantilaiset osaavat asiansa:)