Kahdestoista: Insomnia ja maailmanmenoa

 

Insomnia. Unettomuus, öitä jolloin tuijottaa särkevin silmin tyhjyyttä, on liian väsynyt ajattelemaan mitään, liian hereillä olemaan ajattelematta jotain. Unellisuus, jatkuva tarve vain paeta uneen, tummaan pumpuliin, jotta aika kuluisi, jottei tarvitsisi muistaa kaikkea.

Insomnia

Elokuvan Insomnia voi tiivistää yhteen päähenkilön lauseeseen: Don't loose your moral! Koko tarina on kuvaus siitä, että ensin on vain yksi pieni valhe. Sen peittääkseen pitää kertoa isompi. Sitten tarvitaankin jo kohtalaista valhearsenaalia. Valheessa eläminen on kuin yrittäisi pysäyttää lumipallon vyöryä vuorenrinteellä: koko ajan se paisuu, koko ajan se on mahdottomampi hallita, koko ajan se vaatii enemmän keskittymistä kunnes vie kaiken ajan, senkin, mikä pitäisi nukkua.

Kun ihminen on valheessa päässyt tietyn rajan yli, hän ei voi enää perääntyä. Hänen on pidettävä valheestaan kiinni, vaikka tulisi sielu myytyä ja henki menisi kaupan päälle. Se on tie, jonka valittuaan on vaikea palata takaisin. Askel askeleelta vaikeampi. Sillä otetut askeleet pitää kulkea uudestaan, palata menneeseen, kohdata jokainen ohitettu maisema, kunnes on siinä mistä polulle alunperin lähti. Se on uuvuttava paluu, useimmat miettivät polullaan pysähtymistä ja palaamista, mutta kun oivaltavat, että paluuta ei voi tehdä kepeästi tai loikata jonkun asian yli, he päättävät jatkaa veriseen loppuun asti. Kaikki myötätuntoni sitä kohtaan, sillä he sittenkin valitsevat vaikeamman vaihtoehdon: tien, joka johtaa ei-minnekään. Kun he oivaltavat sen, on useimmiten täysin liian myöhäistä millekään. Henget antakoot heille voimaa elää itsensä ja valheensa kanssa.

8 Naista

Kävin katsomassa aika erikoisen elokuvan. Dekkarihysteriaa ja ranskalaista Cherbourgin sateenvarjomusikaalia yhdistettynä rankkaan parodiaan. Alun jälkeen aloin uumoilla, päätyykö tämä elokuva siihen ajatukseen, mitä luulen. Ajatukseen, jota olen ajatellut paljon ja usein, joka on rankka ja kipeää tekevä. Päätyihän se. Elokuva loppui lauluun, joka kertoi tästä ajatuksesta.

Hassuja kysymyksiä

Tiedätte tämän Faith, Hope & Charity -kolmikon? Usko, toivo ja rakkaus? Mietin eilen, miksi se Charity on käännetty olemaan rakkaus, ja miksi rakkaus on käännetty olemaan miehen ja naisen välinen eros-rakkaus vaikka kyse on nimenomaan agapesta, lähimmäisenrakkaudesta.

Miksi kaikki rakkauspuhe ja -kuvaus on aina ja kaikkialla miehen ja naisen eros-rakkautta, seksuaalisromanttiseroottista hysteriaroinaa, vaikka jokainen silmät auki kulkeva tajuaa, ettei siinä paljoa jaloutta ja kestävyyttä keskimäärin ole? Miksei kerrota enemmän agapesta (jota soisi piruvie olevan parisuhteissa nelikymmenkertaisesti enemmän kuin on!) ja rakkaudesta itseen? Miksei lapsia koulussa ja kotona opeteta rakastamaan itseä, kunnioittamaan itseä, jotta hänestä kasvaisi ihminen jolla olisi edes pieni aavistus siitä, mitä sellainen on? Tuon aavistuksen kanssa hän saattaisi osata antaa sitä toisillekin. Jos itsellä ei ole aavistusta, mitä toisellekaan annat?

Maailmanmenoa

Käsillä on taas pieni oman maailmanlopun meininki. Froteepyyhe kassiin ja toivomaan, että avaruusalus saapuisi pian. Katselen taivaalle luottavaisemmin kuin maan pinnalle.

Näin puoliunta ihmisestä, joka haavoitti minua pahasti. Heräsin, kun molemmilta puolilta kasvoja valui kyyneliä. Pystynkö koskaan unohtamaan sitä kipua? Pystyykö hän unohtamaan aiheuttamansa kivun, oman kipunsa? Surullisinta on se, että vaikka aika veisi kauas ja taito olisi tallella, uskaltaako enää ottaa riskiä. Pelko on yhtä suuri voima kuin rakkaus. Rakkauden valitseminen on pelottavampaa kuin jäädä pelkonsa sisälle.

Ei tässä tekstissä ole mitään punaista lankaa, eikä järkeä. Ei tunnu olevan elämässäkään tällä hetkellä. Minä vain odotan, että Tapahtuisi. Odotan palasten kolinaa, kun ne asettuvat paikoilleen. Odotan, että fyysinen olomuotoni pääsisi liikkeelle, sisin on lähtenyt jo matkaan aikaa sitten.

Suunnittelen sitä elämää, jota minulla ei vielä ole, mutta tulee olemaan. Odotan. Odotan. Odotan.