Sadaskahdeksastoista: energiaimureista ja hippokratiasta

 

Kuudes päivä töissä loman jälkeen: olo kuin kuuden viikon työrupeaman jälkeen. Hektisyys sekoittaa ajantajun: kun kollega ottaa esiin edellispäiväisen aiheen, minä katson heppua kuin teini sotamuistoKarjalaa hokevaa vanhusta, sen verran historian hämärää toissapäiväinen jo on. Tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, postilaatikko laulaa, puheet 'pehmeästä laskusta' töihin ovat silkkaa satua. Silti minulla on ollut Mukavaa.

Muutama ilahtunut tervetulotoivotus; muutama posti, jossa annettiin ymmärtää, että minua on kaivattu - ne saivat minut tuntemaan itseni työssäni tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Joka päivä olen pystynyt tekemään jotain, jolla olen auttanut jotakuta. Minä vaikutan asioihin, minä olen tärkeä (huusi tomuhiukkanen universumille:-) ja aika ei käy pitkäksi.

Syksy lähtee käyntiin toden teolla tällä viikolla. Työssä kiire kiristyy, harrastukset alkavat, arkirytmi saa rutiinia suoneen. Olen jopa ensimmäistä kertaa 20 vuoteen alkanut syödä aamiaista. Hyvä työelämä, hyvä yksityiselämä, hyvä omaelämä harrasteineen ja ajatelmineen - ei kai elämäni tosiaan ole näin tasapainossa, näin hyvää?

Energiaimuroinnista

Erään ihmisryhmän edustajia kutsun energiaimureiksi. Tämä ihminen on imuroi energiat: vartin keskustelun jälkeen tekisi mieli ynistä väsymyksestä, olo on selittämättömällä tavalla paha tai niin helpottunut, että se on jo luonnotonta. Energiaimuri voi olla ihminen, joka aina tarvitsee ja vaatii tukea, jonka surut ovat loppumattomat ja vaivat vähentymättömät. Energiaimuri voi olla ihminen, joka syyllistää koko ajan ja kaikesta, marttyrisoi muille huonon omatunnon ja on pohjaton säkki, musta aukko joka imee kaiken valon.

Lähimmäinen, jolla on paha kriisi tai ongelmia, ei ole energiaimuri, vaikka hetkellisesti energiaa lainaisikin. Energiaimuri on nimen omaan ihminen, joka ei koskaan anna tukea (ja jos antaa, se ei taatusti ole pyyteetöntä). Energiaimureiden kanssa ei puhuta vastavuoroisuudesta tai molemminpuolisesta tuesta vaan ainoa tasapaino on siinä, että muut antavat kaikkensa ja energiaimuri ottaa vastaan kaiken.

Joskus elämän ahdinko tai sairaus voi tehdä ihmisestä energiaimurin. Mutta miten hitossa siihen pitäisi itse suhtautua? Jos päätän pitää itse omasta energiastani kiinni, joudun työntämään energiaimurin pois ja olemaan vastaamatta hänen tarpeisiinsa. Siitä seuraa syytöksiä ja syyllisyyttä (olet julma ja itsekäs!) mutta toisen pelastusrenkaana olosta seuraa pahaa oloa ja väsymystä. Siinähän sitten trapetsitaiteillaan järkevän itsekkyyden ja huonon omatunnon välissä.

Kun energiaimuri on aikuinen ihminen, eikä halua mitenkään muuttaa tilannettaan saati näe koko ongelmaa, ovat keinot vähissä. Ei ole oikein hylätä pahoinvoivaa ihmistä, jättää häntä yksin, mutta onko oikein antaa pahoinvoivan ihmisen tuhota osa elämäänsä ja mielenrauhansa? Varsinkin kun kyseessä on aika puolituntematon ihminen, pelastajavaistoni ja auttamishaluni ovat alkaneet pätkiä pahan kerran. Toisaalta tiedän, että ellei kukaan tee mitään, on kyse hengenvaarasta - toisaalta tiedän, etten voi tehdä muuta kuin sanoa sanottavani (minkä olen tehnyt). Minulle on tullut tarve sanoutua irti, minua painaa se massa, millä minuun yritetään takertua ja nojata, vailla aikomustakaan hakea muuta apua tai muuttaa elämää parempaan suuntaan.

Yritän vakuutella itselleni, että minulla on oikeus sanoutua irti. Yritän olla haukkumatta itseäni itsekkääksi ja viheliäiseksi. Yritän tajuta sen faktan, että siihen kaikkeen suostuminen rikkoo minut, ja tekee minusta energiaimurin.

Lyhyt heitto absurdiudesta

Ihminen, joka vähättelee raiskausta rikoksena käyttäen perustelunaan (tai edes yhtenä lieventävänä asianhaarana) sitä, että 'naisilla on tunnetusti raiskausfantasioita', ei ole minun vokabulaarissani ihminen. En jaksa käydä väittelemään niidenkään kanssa, joiden mielestä on itsestäänselvää, että mustaihoiset ovat eläimiä tai naiset huoria tai vieraissa saa käydä jollei jää kiinni.

Jollei fantasian ja väkivaltarikoksen ero ole selvää, ihmiselle tuskin kannattaa selittää mitään muutakaan. Miehillä on kuulemma hyvinkin hurjia kastraatiofantasioita ja myös raiskausfantasioita (useammin niitä, missä jalkapallojoukkueellinen miehiä raiskaa tai kusee päälle), tästä huolimatta en milloinkaan usko, että he haluaisivat näiden asioiden tapahtuvan, ainakaan kysymättä omaa suostumusta asiaan.

Mitähän muuten tämän fantasioinnin perusteella voisimme vähätellä tai oikeuttaa?

Tai tämän? :-)

Me Hippokraatit

Minähän en maailmanpolitiikasta juuri mitään tiedä. Usein jätän uutiset katsomatta ja lukematta, koska niistä tulee vain ja ainoastaan vihaiseksi. Tämäkin Ossetian kaappausdraama - kynttilöitä polttelin ikkunalla, mutta mitä hemmetin hyötyä siitäkin on muuta kuin että länsimaiselle hyväosaiselle tulee parempi omatunto, kun muka potee suurta myötätuntoa?

Käsittääkseni Tshetsheniassa suoritetaan Venäjän toimesta loisteliaan suoraviivaista kansanmurhaa. Kukaan ei puutu asiaan (koska ei uskalla?) ja uutisointikin yrittää olla Venäjän kaveri, koska tshetsheenithän on itsemurhapommi-iskijöitä ja terroristeja, vai mitä? Kun on tarpeeksi iso tai tarpeeksi välilöissä ison kanssa, saa tehdä mitä huvittaa. Vaikka lahdata kansakunnan, ja muut katselevat tietoisesti muualle.

Mikseivät muut maat julkilausu syvää paheksuntaansa Venäjän toimintaa kohtaan? Miksi täällä kyyristellään? Minua ottaa päähän kansakuntani ja maanosani hampaaton vellihousuisuus, koska käytännössä se on vain lahtauksen sallimista ja lahtarin siunaamista. Siinä valossa oma kynttilöiden polttelunikin on silkkaa tekopyhää potaskaa, joka nolottaa.