Sadasseitsemästoista: Erityisesti vihasta

 

Kolme viikkoa lomaa pidettyään alkaa tuntua, ettei edes muista, mitä töikseen teki. Se enteilee melkoista shokkia ensimmäiselle työviikolle:)

Lomaraporttini pidän lyhyenä: viikko Virossa (Pärnu, Viljandi, Tartu, Piusan hiekkakiviluolat, Võru) hellettä pitämässä, melkein viikko Helsingissä kummimuksulassa ja viikko tajunnanvirtamaista elämistä kotosalla.

Olen pakastellut kanttarelleja, pohdin jaksaisinko harrastaa kaksi kokonaista iltaa (no kun tekisi mieli tanssiharrastetta käsityöhommelin ja kielikurssin lisäksi), varautunut syksyyn ja talveen. Kynttilöitä pitää ostaa hetimiten, upea second hand -syystakki roikkuu jo henkarissa, kumisaappaat on otettu alemmalle hyllylle yläkaapista.

Vihasta

Vihaisuus tai vihan tunne on ongelmallinen.

Olen pienestä pitäen ollut varsin pippurisella temperamentilla varustettu olento; olen joutunut pärjäämään itseäni 6 ja 10 vuotta vanhemman veljen käsittelyssä, joten tuhti verbaliikka yhdistettynä jalanpoljentaan oli varsin oiva henkiinjäämiskeino:) Tulistuessani sanon asioita vähän turhankin suoraan, hienotunteisuus unohtuu ja sillä hetkellä minua *tut kiinnostaa. Vasta leppyessä (nopea kiihtyvyys, nopea leppyminen) tulee tutkiskeltua asioita vähemmän tunteella, enemmän monipuolisesti.

Vuosien myötä olen hieman oppinut pitämään mölyä mahassani, hieman viilentämään pääkoppaa, menemään tilanteesta ulos siinä vaiheessa kun ei maltti kestä ja raivo ulvoo. En ole nähnyt koskaan mahdolliseksi tai terveelliseksi tavoitetta, jonka mukaan ei koskaan tulisi suuttua.

Ms. Jekyll vs. Ms. Hyde

Ongelmani ei ole niinkään oma suuttumukseni (suutun ja lepyn, ja koen sen inhimillisenä ja normaalina), vaan joidenkin ihmisten suhtautuminen vihaisuuteen yleensä. Koen usein jonkinlaisen LSD-tripinkaltaisen todellisuusviäristymän, kun törmään ihmisiin, joille vihaisuus on tabu.

Itse olen kokenut, ettei mikään tee niin paljon tuhoa kuin tukahdutettu, kielletty ja piilevä vihantunne. Kun oma vihaisuus on tabu, joka tekee minästä huonon/pahan, vihaisuus on saatava piiloon hinnalla millä hyvänsä. Vihaisuus on kiellettävä, jopa surkuhupaisuuteen asti (kun esim. ihminen solvaa ja karjuu, ja huutaa samalla, että 'en ole yhtään vihainen - sinun tässä pitäisi rauhoittua', tilanne on traaginen farssi). Kun kaksi vihaista ihmistä on kohdannut, on vaikea käsitellä asiaa sopuun, koska toinen kieltää oman vihansa ja näkee toisen vihan moninkertaisena.

Koska minä olen selkeästi suuttunut, ilmaissut sen ja myönnän sen, jään usein myös 'syyllisen' asemaan. Olen paha, koska olin vihainen - koska olin vihainen, olen syyllinen. Koska olin vihainen, kaikki sanomani oli ilkeyttä ja epäoikeutettua. Vihaisuutensa kieltäjä sen sijaan vetää päähänsä sädekehäpipan, ja voi julistaa itsensä paremmaksi ihmiseksi. Vaikka hän olisi toiminut/puhunut vihan vallassa, tai ilmentänyt vihaa, hän ei ole niitä tehnyt.

Olen kuvitellut, että vihainen ihminen on vihainen. Vihainen ihminen ei ole kiva, monelta kannalta asiaa katsova ja ymmärtäväinen. Vihainen ihminen on tulistunut, suivaantunut ja sanat saattavat olla vähemmän mietittyjä. Mitä tahansa ei tietenkään sovi tehdä eikä suustaan laukoa (vastuu sanoista on vihaisellakin ihmisellä) - mutta samalla myös hämmästelen, miten ihmeessä vihainen ihminen voisi ollakaan kuin täysin iloinen ihminen? Sitä tuntuvat jotkut ihmiset vaativan muilta ihmisiltä.

Vihainen ihminen on vihainen, mutta ei paha (ja nyt miinustetaan taas ne raivopäiset väkivallakot ja muut himmelit). Vihaisuus ei tee ketään saatanalliseksi pimeyden koiraksi tai tuhoisaksi psykopaatiksi. Sen sijaan oman vihan tunteensa kieltäjät pelottavat minua. Kun soppaa haudutetaan ja paisutetaan painekattilan kannen alla, ihmisestä tulee kävelevä aikapommi.

Vihainen ihminen on vihainen. Vihansa kieltäjä ei voi hyväksyä vihaisuutta itsessään saati toisessa: vihainen ihminen on vihankieltäjän mielestä pimeä ja tuhoisa ihminen. Vihaisuus demonisoidaan. Vihainen ihminen nähdään lähes hirviönä ja oma vihainenkin käytös nähdään äititeresana tahi dalailamana. Ms. Jekyll kokee kohtaavansa Ms. Hyden. Ei siinä auta luento suuttumuksesta normaalina tunteena.

"Vihaan vihastua!!!"

Mietin, miten vihankieltäjien lähipiirissä elellään, jos vihaisuus on joko kiellettyä tai jopa demonisoitua. Miten lapsi oppii käsittelemään vihan tunnetta ja ilmaisemaan sitä oikein, jos hän ei näe siihen mitään tervettä esimerkkiä? Miten hyvin voi ihminen yhteisössä, jossa vihaisuus pitää tukahduttaa ja peittää?

Jostain syystä tulee mieleeni se äiti, joka kasvot punehtuneina, hymyn irvikuva kasvoillaan sanoo ääni pidätetystä raivosta täristen "kultarakas, jollet nyt ole kiltisti, niin äiti ei tykkää". Tai se mies, joka loukkaantui puolisolleen, muttei sanonut sanaakaan - ja ilmoitti puolisolleen viiden päivän kuluttua lähtevänsä matkalle kavereiden kanssa (muiden vaimot otettiin mukaan). Ilmoitus tuli lentokentältä.

Vihaisuus on energeettistä ja normaalia, sen hallinta tärkeä taito. Vihaisuus suojelee ja tuhoaa, riippuen täsmälleen siitä, miten sitä osaa käsitellä. Sen kieltäminen ei käsittelytaitoa kartuta. Passiivinen aggressio on ihmissuhteiden pahin myrkyttäjä: hauduttelu, mykkäkoulu, salakavalat vastaiskut, 'unohtelu' ja muut veikeät keinot, joilla puretaan sitä vihaa, mitä ei avoimesti voida ilmaista. Passiivista aggressiota on myös se yläpuolelle asettuminen, mistä käsin vihaista lähimmäistä kohdellaan kuin lattialle kakannutta kakaraa - ja samalla pönkitetään omaa 'hyvyyttä', joka on todellisuudessa vain ylimielisyyttä.

Monille konflikti tai vihaisuus on kuin rutto, jota pitää välttää. Joko uhraamalla itsensä jatkuvalla myötäilyllä (seurauksena marttyyrisyndroomaa ja katkeruutta) tai asettumalla asian yläpuolelle eli välttelyllä. Parisuhteissakin näkee samaa, sopu säilytetään sillä, että toinen alistuu ja myötää - tai sitten asioista ei vain puhuta, ettei vain tarvitse käsitellä vihaisuuksia tai erimielisyyksiä, mikä on toki varsin likaista puuhaa. Erimielisyydet ja riidat ovat ikäviä, eihän niistä kukaan pidä, mutta aikuisen olisi kyettävä sekä ilmaisemaan omaa vihaansa terveesti että ottamaan toisen vihanilmaisut sekä järkevästi että kunnioittavasti vastaan.

Pas*aa ei kenenkään tule niellä, eikä sietää anteeksiantamattomia loukkauksia. Pas*aa ei myöskään pidä toiselle tarjoilla eikä lyödä vihaisenakaan vyön alle. Silti vihaisuutta tulisi voida ilmaista, ja hyväksyä toisenkin vihaisuus. Ja ymmärtää, että rakkauden vastakohta ei ole vihaisuus, vaan välinpitämättömyys.

Eräs kommentti lastenkasvatukseen

Löysin hienosti kiteytetyn ajatuksen jostain selatusta lehdestä. Lastenkasvastuskeskustelun ongelma on, että auktoritäärisyys sotketaan autoritäärisyyden kanssa. Autoritäärisyys on sitä, ettei ihmiseltä itseltään kysytä mielipidettä ja odotetaan hänen tottelevan jopa järjen vastaisia käskyjä. Auktoriteetti sen sijaan ansaitaan eikä sitä leimaa pelko.

Minä olen puhunut auktoritäärisyydestä lastenkasvatuksessa. Tuntui, että suurin osa käsittää auktoritäärisyyden autoritäärisyydeksi tai ei tunnista auktoritäärisyyden käsitettä lainkaan. Minusta auktoritäärisyyden pitää olla hyvässä kunnossa, jos pentuja aikoo pesueeseen hankkia.

Uutisantia

Aamulehti 24.8.2004 kertoi Myllypuron surmasta, josta annettiin 10 vuoden tuomio. Mies surmasi naisen ravintolaillan jälkeen: he tunsivat toisensa ennestään ja olivat menneet ravintolasta aamuyöstä naisen kotiin jatkoille. Mies löi naista kämmensyrjällä ja sitten kuristi naisen tämän huivilla. Syyttäjä vaati tuomiota murhasta, ja käräjäoikeuskin oli sitä mieltä, että teko oli kokonaisuutena törkeä. Silti: "Tuomio tuli silti vain taposta, sillä oikeus ei pitänyt tekoa erityisen raakana tai julmana muun muassa kuristamisen lyhyen keston takia."

Kuristamisen lyhyt kesto? Lohduttaako se äitinsä menettäneitä? Pitääkö oikeus surmaamisen nopeutta lieventävänä asianhaarana?

Tämän ilahduttavan uutisen lisäksi artikkeli kertoi, että raiskauksia on ollut tämän vuoden alussa kolmannes edellisvuotta enemmän. Myös lasten seksuaaliset hyväksikäytöt ovat lisääntyneet. Hienoa elää tasa-arvoisessa Suomessa.