Sadasyhdestoista: psykooseista

 

Työelämäni on ylellistä: saan tehdä nykyään työtä kotoa käsin. En usko, että pystyn sanallisesti kuvaamaan sitä nautintoa, rauhaisuutta ja hyvää energiaa, mikä tulee yksinkertaisesti siitä, että sellainen vaihtoehto on olemassa. En usko, että pystyn tarpeeksi hyvin kertomaan siitä hyvästä mielestä, joka syntyy vain siksi, ettei tarvitse aamukahdeksalta raapia itseään bussipysäkille vaan voi juoda rauhassa kahvit kotona aamutakissa työkoneen ääressä ja hoitaa kiireiset jutut alta pois. Minä olen tuollaisesta työedusta äärimmäisen kiitollinen: se tuntuu luottamukselta ja uskolta siihen, että olen aikuinen ja ammattilainen, vastuunsa hoitava.

TV-lupakeskustelua

TV-lupavastalauseeseeni sain kommentin, että entä jos olisikin vain kaupallisia kanavia. Eihän se olisi kiva sekään, ei: kolmosen ja nelosen ohjelmatarjonta on aika pitkälle MiljonääriJussia, Viettelysten saarta ja formuloita. Mitä nyt parit muut tositeeveet ja hääpsykoosiohjelmat tulevat väliin. Ohjelmia niille ihmisille, joiden kanssa tuskin viihtyy kahta minuuttia saman pöydän ääressä ilman, että tulee hinku alkaa ryypätä tosissaan päästäkseen samalle henkiselle tasolle toisen kanssa.

Epäkaupalliset kanavat ovat hyvä juttu. TV2:n dokumenttiprojekti on ollut aina suosikkejani, kuten myös TV1:n Uusi kino. TV1 lähettää myös nykyään toisinaan hyvän elokuvan. Kivaa. Mutta ei se hemmetti vie vastaa ollenkaan sitä kuluerää, mikä YLE on: sillä rahavuorella pitäisi saada paljon enemmän kuin nykyään saa. Tai vastaavasti hitosti laadukkaampaa jälkeä. FST tuntuu hakkaavan mennen tullen YLEn mm. dokumenttien ja keskusteluohjelmien laadussa.

Kaikkien näiden kaupallisten kanavien tarjoamien Tahdon malliksi/naimisiin-höpöhöpöohjelmien jälkeen onkin hyvä puhua hieman psykooseista.

Hääpsykoosi

Olen vuosi vuodelta enemmän hämmästellyt hääpsykoosin määrän lisääntymistä ja laadun syvenemistä. Parit puhuvat tosissaan 'häiden teemaväreistä' ja kouhottavat parikin *vuotta* yksiä hiton sukuillallisia. Häiden pitää olla katsokaas 'ikimuistoiset' kun 'kerranhan sitä vain naimisiin mennään'. Jos noin puolet liitoista päättyy eroon, taitaa olla toinen naimajuhla jo maltillisempi, jos ei muuta niin siksi, että ei ole vieläkään saanut edellisten häiden takia otettua lainaa maksettua.

Olen kovasti onnellinen avioliittolaisten puolesta. Koska oletan, että siinä on kyse henkisestä ja fyysisestä sitoutumisesta monogaamiseen suhteeseen ja rakastamiseen vaikeinakin aikoina. Niin minä ajattelen, vaikka olenkin realisti idealistisimmillanikin (mikä sana! huh!). Minusta rakastaminen on suuri asia, rakkaus valtava voima ja elämänkumppanuus mahtava projekti - nostan hattua ja kunnioitan niitä, jotka tekevät sitoumuksen vakavin mielin ja elävät sitoumuksensa mukaan.

Hääpsykoosissa taas on kyse (usein) naisten once-in-a-lifetime -showsta, jota varten kerrankin saa mällätä ja jossa itse rakkaus sekä sitoumus jää typerään statistin osaan. Pääosaa kaakattaa morsio parin tuhannen euron kertakäyttökoltussaan ja saa hallitsemattomia raivareita, kun ruusut on värjätty IHANLIIAN sinisiksi teemavärin siniseen nähden. Häälahjalistalta löytyy kenties vielä sellaisia astioita, ettei niihin ole varaa kuin isolla porukalla tai hyvätuloisella sinkulla - ja oletetaan, että vieraat tahtovat maksaa itsensä kipeäksi hääjuhlan takia, koska hääparinkin piti. Opiskelijahääpari ottaa lainaa, koska kaikki pitää saada, eksoottista häämatkaa (2vko) myöten. Ei puhettakaan siitä, että ehkäpä kaikkea ei tarvitsisi - avioliiton solmiminenhan piti olla se pääasia. Avioliitto unohtui, kun hääpsykoosi alkoi häämöttää.

Ihmiset kun tekevät näitä symbolisia sitoumuseleitä (ja vievät ne jopa juridisiin käytäntöihin eli alttarille asti) perin erilaisista motiiveista käsin. Siinä kannattaa olla tarkkana, vaikka olisi kuinka suut silmät täynnä rakkaushuumetta juuri nyt. Huume lopahtaa, ja siinä vasta sitoumuksen arvo mitataan: onko *tahtoa* rakastaa vielä silloinkin, kun ei jatkuvasti kipinöitä sinkoile kohdatessa? Kun pari kuuta tai pari vuotta avioliiton solmimisen jälkeen siippa selittää, että 'en mä tätä halunnutkaan' tai 'en mä sua oikeesti ees rakastanutkaan', on alunperinkin oltu liikkeellä idioottimaisin perustein. Tyhmä ei ole se, joka rakkauden sanoihin uskoo vaan se, joka niitä perusteetta viljelee. Tosin suurin kusipää on se, joka aidot rakkauden sanansa raukkamaisesti peruu siinä vaiheessa, kun alkaa jänistää.

Naimisiin tunnutaan menevän samoista syistä kuin hankitaan lapsiakin: niin kuuluu tehdä. Asioiden ytimet ovat monta kertaa häveyksissä, ja valtavia päätöksiä tehdään täysin pinnalliselta pohjalta (on kiva pitää häät, on kiva kun saa olla kerrankin huomion keskipisteessä, on kiva Päästä Naimisiin). Sitten myöhemmin kiukutellaan, kun ei tv-sarjasta tuttu humu jatkunutkaan vaan arki otti takaapäin ilman margariinia - ja siinä vaiheessahan se on tietty puolison syy, ja seuraavan kumppanin haku alkaa. Olen kuullut monesti, kuinka missit lehdissä ja kundit kavereille selittävät, että tahtovat 'miehen ja lapsia' tai 'vaimon ja lapsia'. Puoliso ja perhe - ne päämäärät, jotka on tavoitettava ja suoritettava tiettyyn hetkeen mennessä, jottei leimaudu luuseriksi?

Minusta maailmassa saisi olla rakkautta ja avioliittoja kymmenesti enemmän kuin ennen, jos ne perustuisivat aidolle rakastamisen halulle, sitoutumiselle vapaasta tahdosta. Tätä nykyajan hääpsykoosia ei ole kiva seurata eikä hysteerisiin stressihäihin tee edes mieli mennä.

Jostain syystä mieleeni tulee aina eräät häät, jossa morsiamen äiti paheksui häälahjapöydän suurinta tuomista: piti olla Villeroy&Bochia ja joku juntti toi sinne pajukorin. Pajukorin, johon oli omin käsin kerätty puut, punottu kori kipeytynein sormin, tehty taidokkaat palmikot korin kylkeen, suunniteltu ja työstetty kori vahvaksi ja kestäväksi. Minusta se oli kaunein lahja, mitä olen koskaan nähnyt kenenkään saavan - kadehdin morsiota, että hänellä on niin rakastava ystävä. Morsio itse taisi heittää pajukorin ullakolle, mitäpä sillä, kun ei se ollut kallis tai Villeroy&Bochin.

Hääpsykoosilaisten sukulaisille seuraava sivu tarjoaa hyviä häälahjavinkkejä , joissa on pieni sanoma mukana:)

Äitiyspsykoosi

Toinen yhtä yleinen ja mittava psykoosi on äitiyspsykoosi. Sillä en tarkoita äidin tervettä rakkautta ja kiinnostusta penskaansa kohtaan, tai kotiäidiksi jäämistä. Äitiyspsykoosi on se tila, johon monet naiset tuntuvat hupsahtavan: oireisiin kuuluu se, että oma kohtu ja sen hedelmä ovat yhtäkkiä maailmankaikkeuden keskipiste, itse asiassa universumin ainoa merkityksellinen asia. Koko oma elämä pistetään pyörimään sen ympärillä, kirjahylly täyttyy aktiivisynnytyskirjoista ja Vauvalehden vaaleanpunaisista vuosikerroista. Äitiys tekee heidän mielestään naisesta paremman kuin muut, jumalasta seuraavan.

Äitiyspsykoosipotilaan henkinen elämä ja äly taantuu: keskustelut eivät kiinnosta, muiden asiat eivät kiinnosta, vain potta- ja hiekkalaatikkojutut ovat innostavia. Samaan aikaan toki muistetaan soimata toisia ihmisiä itsekkäiksi ja lapsivastaisiksi, kun he eivät palvo ja ylistä tätä maailman ensimmäistä ja ainutta äitiä. Mielessä ei käväisekään, että lapsia on tehty ja synnytetty tuhansia vuosia ennenkin ja ilman Vauvalehtiä. (Mielestäni on todella huolestuttavaa, että Vauva-lehden ja *Demi-lehden* seksikeskustelupalstat ovat identtisiä hengeltään ja anniltaan.)

Kun vielä päätös lapsesta on tehty näille 'mä nyt vaan haluuuuuun'-perusteille, miettimättä omaa valmiutta 20 vuoden kasvatusprojektiin, on homma pulkassa. Äitiydestä tehdään oman olemassaolon oikeutus, itsen jatkeprojekti, pätemisen kenttä ja egosentrismin pyhättö - vaikka sen pitäisi olla yksi osa elämää, yksi ohimenevä elämänvaihe. Marttyyrinkruunuja kiillotellaan, kun ei maailma sitten olekaan täydellinen tai muut ihmiset kaikesta samaa mieltä.

Äitiyspsykoosissa lapsenhankinta tuntuu hyvältä ratkaisulta henkiseen kriisiin, parisuhdeongelmiin ja äidin omaan tarpeeseen olla tarvittu. Kun elämä tuntuu tyhjältä - hankitaan lapsi. Kun yksinäisyys alkaa pelottaa, hankitaan lapsi. Kun äijä on ruvennut katselemaan muita naisia ja suhde kusee, hankitaan lapsi. Oliko siinä ajateltu itse lasta ollenkaan? En usko. Äitiyspsykoosin erityinen osa-alue on nk. vauvapsykoosi, jota usein kutsutaan vauvakuumeeksi: se oikeuttaa jopa kusettamaan puolisoa, sillä maailman ainoa tärkeä päämäärä on tulla raskaaksi. Usein tuo 'vauvakuume' tuntuu naisen pahalta rajatilaiselta kriisiltä, jossa silkka omanapainen itsekkyys on merkittävä elementti. Ei, enkä vieläkään yritä rienata naisia, jotka haluavat lapsia tai raskaaksi tuleminen on hankalaa: terve halu ja yritys on tuosta psykoottisesta rääkymällä vaatimisesta kaukana.

Äitiyspsykoositeemaan sopii lainaus maan mainosta kirjasta Havahtuminen, kirjoittanut Anthony de Mello (Like).

"Tässä yhteydessä aion lainata erästä suurta miestä, A.S.Neilliä. Hän on Summerhillin kirjoittaja. Neill sanoo, että sairaan lapsen tuntee siitä, että se pyörii koko ajan vanhempiensa ympärillä. Se on kiinnostunut henkilöistä. Tervettä lasta eivät henkilöt kiinnosta, vaan asiat. Kun lapsi on varma äitinsä rakkaudesta, se unohtaa tämän ja lähtee tutkimaan maailmaa. Se on utelias. Se etsii sammakon pistääkseen sen suuhunsa - ja muuta samankaltaista. On paha merkki, jos lapsi pyörii äitinsä ympärillä: se on epävarma. Ehkä äiti on yrittänyt imeä lapsesta rakkautta itselleen eikä ole antanut sille kaikkea sen tarvitsemaa vapautta ja varmuutta. Äiti on alituisesti monin peitetyin tavoin uhannut hylätä lapsen."

Samat sanat isillekin, mutta viesti pysyy: kuinka moni on aidosti kyennyt rakastamaan lastaan tavalla, joka ei vaatisi riippuvuutta ja hyväksynnän kerjuuta? En yritä tälläkään kertaa syyllistää vaan saada muutaman ajatuksen hereille. Olkaa hyvät vain:)

Käsityötä

Olin hurjan iloinen, kun pääsin muutaman vuoden kestoiseen käsityötaiteen peruskoulutukseen. Jostain syystä on ollut jonkun aikaa pieni kaipuu korjata se käsitys (itse itselleni), että olisin tumpelo - tumpeloushan on peräisin tismalleen koulun käsityötunneilta, missä opettaja vippasi vitosen, kun ei ollut villaliivi valmis määräaikaan mennessä. Olen nyt tarpeeksi monta vuotta vain ihastellut muiden tekemiä lapasia ja huovutuksia - nyt tuli aika kokeilla omia kätösiä, mitä kaunista niillä saa aikaan.

Tähän asti olen tyytynyt lasitöihin ja unisieppareihin, ja ne ovatkin nostaneet käsityötaiteellista itsetuntoani kovasti, siksihän minä tuohon koulutukseenkin uskalsin hakea, vaikken osaa edes patalappua virkata. Ehkä minä vuosien päästä esittelen kavereille itse tekemiäni matonpätkiä tai huovutettua hassua hattua:-)