Yhdestoista: kulttuuri- ja moraalikuulumisia

 

Tätäkään ei kannata lukea, ellei ole varautunut miettimään. Älkää mussuttako jälkikäteen, että olen väittänyt kaikkien miesten olevan raiskaajia ja tappajia. Minä en väitä. Minä kysyn kysymyksiä.

Viime aikoina ovat taas muutokset puhurit pyyhkineet yli. Olen huomannut joutuneeni soppakattiloihin, joista en ole halunnut tietää mitään ja joiden syntymiseen en ole ollut edes vaikuttamassa. Sopassa silti melotaan, hiphei.

Tällä hetkellä muuten tuntuu terveeltä, ettei halua ketään. On kiva katsella muikean näköisiä miehiä, valkokankaalta tai muualla, mutta korkeintaan pieni flirtti riittää siltä osin. Ei vaan kiinnosta kukaan, vaikka kuinka fyysisesti panettaisi. Panetus on tätä nykyä Minun Omaani, ja voin nauttia siitä parhaiten yksin. Kaksin nautitun seksin hinta on usein niin utopistinen, ettei sellaisia hintoja tarvitse maksaa edes kalleimmille prostituoiduille. Mutta siis kulttuurista piti puhuman.

I am Dina

Historiallinen, esteettinen ja uljas elokuva vahvasta naisesta, joka ei nyyhki nurkassa, vaikka kuinka traumat painaisivat. Naisesta, joka Uskalsi ja uskalsi elää. Hän oli vihattu (miehet alkoivat totisesti näyttää munattomilta ruikuttajilta hänen rinnallaan) ja rakastettu. Valtavan upea elokuva. Musiikki oli oma ihana lukunsa, soundtrackia olen metsästämässä.

Johtui mistä tahansa, olen onnellinen siitä, että vihdoin alkaa tulla elokuvia, joissa on Naisia, ytimekkäitä vahvoja uljaita ylväitä Naisia. Ei pelkkiä tissipeppuprinsessoja tai miesten taustahiiriä ja panopuita. Tai vikiseviä nyhjäkkeitä. Vaan sellaisia Naisia, joista voi ottaa oppia, nauttia heidän ylväästä kauneudestaan, joka on henkis-fyysistä. Naisia, jotka paukkaavat turpaan kusipäitä tai alistajiaan (naminami). Naisia, jotka puolustavat omiaan ja heikompia.

Lilja 4-ever

Toivon, että mahdollisimman moni mies menee ja katsoo elokuvan. Haluaisin kuulla, mitä te miehet ajattelette omasta sukupuolestanne tuon elokuvan jälkeen. Minä muistan selvästi, mitä minä ajattelin.

Elokuvan jälkeisiä ajatuksia (ei ollut eka kerta tämäkään näiden ajatusten kanssa) on työlästä pyöritellä. Ei se ole vain minimaalinen promille miehistä, jotka tekevät asioita joiden kanssa ei pää riitä. Mies, joka panee tyynesti perseeseen kuusitoistavuotiasta tyttöä. Mies, jolle nuori tyttö ei ole lapsi vaan panopuu. Mies, jolle nainen on käyttökalu ja kurissa pidettävä kotieläin.

Eivät kaikki miehet ole väkivaltaisia raiskaajia. Ei edes suurin osa. Mutta hälyttävän suuri osa kumminkin. Ei ole montaa vuotta siitä, kun suuret sotasankarit raiskasivat naispuolisia ihmisiä Euroopassa, alkaen 9-vuotiaista tytöistä. Silpoivat lasten ja nuorten naisten sukuelimet sisälmyksiä myöten veitsillä tai rikotuilla pulloilla, etteivät pääsisi lisääntymään.

Ei ole vain yksi tai kaksi miestä maailmassa, jotka käyvät panemassa Aasiassa alaikäisiä tyttö- tai poikalapsia, tai alistetussa asemassa olevia naisia. Ei ole vain yksi tai kaksi miestä maailmassa, jotka menevät panemaan alaikäisiä itärajan taakse. Suomessa yli 90% henkirikoksessa kuolleitten naispuolisten uhrien tappaja on puoliso tai ex-puoliso.

Mitä te miehet ajattelette noista asioista? 'Kyllä hei naisetkin raiskaa/ hakkaa'...eikö teillä ole tosiaan muuta sanottavaa? Kuinka monta naisraiskaajaa tai peppuunpanijaa löytyy verrattuna miespuolisten vastaavien tyyppien määrään? Pakkohan teidän on tunnustaa, että miespuolisuudessa asuu myös tämä järkyttävän raaka potentiaali, joka valloilleen päästessään on sellaista, mitä ei kukaan halua ajatella. Mitä te ajattelette siitä? Ajatteletteko mitään ennen kuin oma vaimo tai tytär raiskataan/hakataan? Ajatteletteko mitä lajitoverinne tekevät sodissa pienille tytöille ja naisille, Virossa nuorille naisille, kotona pojille ja tytöille?

Miespuolisuuteen (ei siis Miehenä olemiseen) tuntuu liittyvän joku mystinen väkivallan, raakuuden, primitiivisen raiskauspanon potentiaali. Miehet ovat selkeä enemmistö raiskaajissa, insestipedofiileissa, hakkaajissa, joukkoraiskauksissa. Olen lukenut monta juttua, kuinka kolme tai neljä miestoverusta raiskaavat naisen porukalla. Mitä heidän päässään liikkuu? Mitä te miehet ajattelette siitä? Onko teillä minkäänlaista selitystä sille, miksi näin tapahtuu ja miksi tekijöinä ovat aina miehet? Mitä se saa teidät ajattelemaan mieheydestä?

Toki voitte sähähtää, että 'ne nyt on vaan joitain kipeitä tyyppejä', mutta siinä tapauksessa miehistä järkyttävän suuri prosentti on kipeitä alunalkaenkin. Luulisi huolestuttavan Y-kromosomiston edustajaa.

Näihin väkivaltaisuuden extremeilmiöihin tuntuu aina liittyvän tämä nk. Kyrpä. Se pitää työntää johonkin. Se liittyy valtaan, ja voimantunteeseen, alistamiseen. Entä jos miehinen seksuaalisuus onkin alunperin pelkkää alistamista, seisokki syntyy primitiivimielessä tuhoamisen tunteesta, heikomman murskaamisesta? Älkää kitiskö nyt, että minä olen miesvihainen akka, vaan miettikää tätä asiaa edes 10 minuuttia ASIANA. Minäkin olen joutunut miettimään sitä 12-vuotiaasta asti, kun ensimmäisen kerran juoksin karkuun tyyppiä, joka halusi ilmeisesti kuristaa ensin ja raiskata sitten. Teidän tyttärenne joutuu miettimään sitä. Teidän vaimonne joutuu miettimään sitä. Teidänkin olisi piruvie syytä.

Faithful

Marianne on Suuri Diiva ja tyyliä piisasi. Ja mikä ääni...siitä voisi maksaa taivasosuutensa.

Faithful. Uskollinen. Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon sitä, edelliseen miettimistehtävääni liittyen, että mikä mies on se, joka järjestää morsiamensa kanssa häitä ja panee samalla muita. Menee naimisiin ja panee muita. Perheytyy ja panee muita. Puolisolle ei tietenkään kerrota. Asiasta pitää olla hiljaa. (Auta armias, jos puoliso tekisi samaa, siinä vaiheessa kyllä koko Tellus raikuisi kun miestä on petetty.)

Luotatko sinä sellaisen ihmisen sanaan, joka kusettaa lähimpiään, rakkaimpiaan? Miten voi joku väittää, että lähimpänsä pettävän ihmisen moraali olisi ehjempi muiden ihmisten kohdalla? Miksei näitä tyyppejä hävetä?

Oi toki toki löytyy naisiakin, jotka ovat pettäneet (miehet kertovat tämän tarinan eri versioita aina, jos ottaa puheeksi miesten pettämisen). Miehet eivät usein halua puhua siitä, että *moni* mies sönköttää uskollisuudesta, mutta käytännössä tarkoittaa sillä sitä, että itse saa vähän käväistä, vaimo ei. Ettei se käväisy niinku tarkoita mitään, ja silti niinku rakastaa vaimoaan. Että miehellä on siihen niinku darwinistinen oikeus tai pakko, naisten taas kuuluu olla uskollisia.

Eikä se vielä mitään, että joku idiootti käy kastamassa heppinsä toisessa naisessa, mutta se, että kondomia ei taatusti joka kerta ole käytetty. Ja mitä sitten seuraavaksi? Aivan oikein, heppi työnnetään omaan puolisoon vailla hetken mietettä esim. HIV-viruksesta, tai muista sukupuolitaudeista. Ei edes silloin, kun puolison kanssa on pari kuuta naitu lapsenhankkimistarkoituksessa tai puoliso on jo raskaana.

Minun on hyvin hyvin hyvin mahdotonta ymmärtää. En edes ajattele hyväksymistä, enkä näemmä kykene ymmärtämäänkään. Luuleeko mies olevansa mies, kun saa painettua montaa naista? Eikö miehelle ole ikinä selvinnyt, että miehestä tulee mies vasta kun hän pitää sanansa ja hallitsee heppinsä? Miksei enemmistölle miehistä ole selvinnyt tällainen olennainen asia?

Mies!=Tosimies by default

Mikä ihmeen suorite se nyt on, että pääsee pukille monen kanssa - eihän se mitään vaadi! Se vasta vaatii, että kiusauksiin osaa sanoa ei, jos katsoo että omassa elämässä on Lupaus ja jotain sellaista, jonka menettäminen ei olisi suotavaa. Sellainen vaatii Sydäntä ja Aivoja. Tällainen yhdistelmä on sen verran harvinainen, että selibaatti tuntuu olevan hyvääkin parempi vaihtoehto. (Ennemmin syötän madoille aikoinaan pimppani kuin annan sitä olennolle, joka luulee olevansa kova jätkä siksi kun sillä seisoo.)

Ilmeisesti miesten yleinen tosimiehuuskäsite on kovasti kaukana siitä, mitä naiset pitävät tosimieheytenä. Onko miesten tosimieheys sitä, että kun on heppi, on tosimies? Kun ampuu pyssyllä, ajaa kovaa autolla, panee monia naisia ja hauis on iso, on tosimies? Miksi miehet eivät tunnu liittävän tosimieheyteen sellaisia henkisiä ominaisuuksia, jotka ilmentävät uskollisuutta, kykyä rakkauteen ja moraalista selkärankaa?

Siksikö, että uskollisuus, rakastaminen ja moraalisuus vaatiikin hiton paljon enemmän? Että se vaatii *jatkuvasti* sellaisia ponnisteluja, joita ei olekaan niin kiva ja helppo tehdä? Onko helpompaa sittenkin vain puhua suuria ja pullistella hauista ja väittää sitä tosimiehuudeksi?

Onko teistä miettimään näitä kysymyksiä? Ilman, että mitätöitte kysymykset mutisemalla, että toi munanpuuttessa elävä femakko nyt vaan taas jauhaa miesvihaista soopaa?:) Eikö teekin hieman kipeää? Tekee noiden kysymysten miettiminen kipeää naisellekin. Ja ajattelu tunnetusti sattuu munuaisiin. Mutta uskon, että noiden asioiden miettiminen olisi ennen kaikkea miesten tehtävä - ja siitä tehtävästä luistaminen on taas sitä, mitä ei lasketa tosimieheydeksi vaan yritykseksi päästä aidan matalimmasta päästä yli.

Kun itse mietin noita kysymyksiä, minuun sattuu. Ahdistaa. Etoo. Surettaa. Itkettää. Raivostuttaa. Nousee karmea viha ja raivo. Tulee Truman Show- olo, kehenkään ei tunnu voivan luottaa. Onko tuo mies tuossa aidosti ihminen vai voisiko sekin kenties tietyssä tilanteessa tehdä noin tai näin? Onko Matti Meikäläinen kiltti koti-isä vai voisiko hänkin sodassa muiden mukana raiskata pikkutyttöjä? Miksi miehet tekevät näitä asioita? Mikä on se mekanismi, joka asuu primitiiviytimessä ja saa miehet tekemään niin? Häviääkö se sivistyksellä, koulutuksella ja tietoisella pyrkimyksellä pehmeämpiin suuntiin? Rukoilen sen puolesta.