Sadasviides: auktoriteettikammoa kasvatukselaisittain

 

Otin asiakseni polkea pyörällä töihin muutaman kerran viikossa, säävarauksella toki. Matka on rankka, mutta musiikkia kuunnellen sekin menee paremmin (kun ei tarvitse kuunnella omaa läähätystään:) Tuntuu hyvältä, kun huoltaa kehoaan. Ei tunnu hyvältä, kun huomaa aamulla, että ulkona on seitsemän astetta kylmää - miksei ilmasto huomaa, että on KESÄkuu???

By the way, ilahduin törmätessäni lapsuuteni tv-sarjojen kärkisijaklassikkoon . Vaadimme uusintaa! Jaettu ensimmäinen sija taisi mennä myös Marsin aikakirjoille . En unohda ikinä kummankaan sarjan jättämää tunnekuohuista jännitystä.

Rajatonta rakkautta ei ole

Tässä tekstissä jo toin esiin näkemyksiäni kasvatuksellisista seikoista.

Käsittääkseni rajojen asettaminen vaatii auktoriteettia. Rajojen kokeilu on nimen omaan valtataistelua, missä vanhempi joko lääsyttää (pennusta tulee komea lapsikeisari ja ongelmissa kylpevä aikuinen), koittaa pitää rajan mutta antaa periksi koska ei itse kestä tilannetta (tulos sama kuin edellä) tai sitten pitää ne rajat, ensisijaisesti hellästi mutta viime kädessä myös lujana pysyen.

Miksi ihmiset pelkäävät olla auktoriteetteja lapsilleen? Mikä siinä on niin pahaa olla aikuinen, joka pitää langat käsissään kunnes penska on kyvykäs päättämään itse? Miksi aikuisen valta & vastuu tilanteista onkin kääntynyt pikkumussukan epäkunnioitukseksi tai väkivaltaiseksi alistamiseksi? Miksi pikkumussukkaa kohdellaan kaksivuotiaanakin kuin hän olisi täysi-ikäinen, omia valintojaan analyyttisesti pohtiva ja kokonaisuuksien hahmottamiseen kykenevä ihminen?

Oppiiko lapsi kotoa 'terveen' vihaisuuden perusteet, jos vanhemmat eivät ikinä ääntä korota ja raivoissaankin vääntävät pakkohymyn naamalleen? Oppiiko lapsi koskaan kunnioittamaan ketään, jos vanhemmat 'kunnioittavat' lasta niin etteivät koskaan palauta pentua ruotuun - ja jättävät senkin yhteiskunnan, rikoslain valvojien ja oikeusjärjestelmän tehtäväksi? Miksi lapsia tuntuvat tekevän eniten ne, jotka osoittavat välinpitämättömyytensä suoraan (hakkaamalla, hylkäämällä, rääkkäämällä) ja epäsuoraan (lässyttämällä, olemalla kykenemättömiä vanhemmuuteen, miellyttämällä avuttomina sätkynukkeina lapsikeisaria)?

Seuraa johtajaa

Usein ongelma on psykiatreilla ja psykologeilla se, että lapsi on hoidossa vaikka vanhempien siellä pitäisi olla. Lapsen ongelma on se, ettei kukaan rakasta. Vanhemmat sanovat, että kyllä me rakastetaan - sanat ovat ihan karmivan naurettavia, jos toiminta ja käytös ei ole sanojen kanssa samalla linjalla. Lapselle rakastaminen on myös lujuutta, turvallisuutta, rajojen pitämistä - sitä juuri, että lapsen on turvallista heittäytyä rajoja päin, koska vanhempi pitää ohjat käsissään.

Kun aikuiset ovat jättäneet omat minävaurionsa käsittelemättä, tuloksena on vanhempi, joka tahtoo miellyttää lastaan (ja muita), olla kiva kaveri, ja jotka pelkäävät yli kaiken aiheuttaa piltille pettymyksiä, koska sitten isi/äiti ei oliskaan kivakaveri. Tällainen vanhempi ei pysty omasta vajavaisuudestaan johtuen rakastamaan kovinkaan terveesti lastaan. Lapsi kokee, ettei häntä rakasteta - vaikka hän on saanut ihan kaiken, mitä on halunnut. Vai 'koska' hän on aina saanut kaiken?

Pitäisi tajuta sekin, että lapset ovat perin erilaisia. Jos pehmeää pentua kasvattaa kovin ottein, tulos on rumaa. Jos kovaa pentua kasvattaa lääsynlää, tulos on rumaa. Jotkut muksut heittäytyvät rajapuiden päälle koko painollaan ja kirveen kanssa, jotkut käyvät rajapuuta vain hipaisemassa. Jollei tälle erolle ole silmää ja jos tämä ero täytyy väenväkisin kieltää, on mielestäni syytä pieneen horisontinlaajennusleikkaukseen.

Muutamia pahoinvoivia, perusturvattomia lapsikeisareita nähneenä pidän erittäin sairaana ilmiönä sitä, että lasten henkistä hylkäämistä kutsutaan lapsirakkaudeksi ja lasten peruskalliovanhempana olemista kutsutaan lapsihakkausmentaliteetiksi. Lapsikeisarilla on paha olla, hänellä ei ole turvallinen olo, koska mitä ikinä hän tahtoo tai mitä rajoja hän yrittää rikkoa, kaikki käy. Se on heitteillejättö, vanhemman pahimmanlaatuista välinpitämättömyyttä (mitä kutsutaan helläksi, lasta kunnioittavaksi kasvattamiseksi kun totuus on se, ettei vanhempi viitsi tikkua ristiin laittaa, koska on helpompaa antaa periksi ja lääsyttää).

Koirien psykologiset ongelmat

Lehdissä on näkynyt viime aikoina paljon artikkeleita koirien psykologisista ongelmista, niiden hoidosta ja alaan perehtyneistä ammatinharjoittajista.

Monet koirien käytöshäiriöt johtuvat talutushihnan toisessa päässä tallustavasta apinasta. Apinasta, joka kohtelee koiraa kuin hemmoteltavaa lasta, joka ei ota koiraa koirana ja ole koiran auktoriteetti, isäntä tahi emäntä.

Anteeksi vain, mutta koirien ja lasten/nuorison ongelmat ja niiden syy tuntuvat olevan kovasti identtisiä. Identtistä ovat myös ne itsekkäät syyt, joiden pohjalta koiria/lapsia hankitaan. Minua ei hymyilytä, kun parisuhteen pahimman huuman mentyä aletaan hankkia koiraa vain ja ainoastaan siksi, ettei ihan vielä uskalleta lasta hankkia. Sitten kun lapsi uskalletaan hankkia, koira saa lähteä. Koiria ja lapsia hankitaan oman yksinäisyyden paikkaamiseen, jotta voisi tuntea itsensä rakastetuksi ja tarpeelliseksi, jotta voisi toteuttaa hoivaamisviettiään - ja harvemmin mietitään, ovatko puitteet sellaiset, johon lapsi itse kysyttäessä olisi halunnut syntyä.

Lapsen ja koiran kasvatus on vastuullinen työ, velvollisuuksia ja jatkuvaa valppautta vaativa 10-25 vuoden projekti. Kun luonnostaan iloisella, uteliaalla, luovalla ja elämänjanoisella olennolla on paha olla siinä määrin, että moinen epidemia on jatkuvasti lehtienkin palstoilla puheenaiheena, olisi kasvattajien syytä katsoa peiliin, vaikka kahteen. Jollei rahkeita projektin johtamiseen ole, pitäisi se tajuta ja olla haihattelematta muuta. Siinä vaiheessa kannattaa hankkia jotain helppohoitoista kuten vaikkapa kaktus. Kaktus ei huonolla hoidollakaan hakkaa tai pure ketään viatonta siviiliä tuolla ulkona. Kaktuksen kanssa saa kasvattaja olla yhä oma infantiili itsekäs itsensä - kaktus ei pistä pahakseen. Mikä hitto siinä onkin, että pitää ensitöikseen juosta hankkimaan itselleen elävä pieni riippuvainen olento sijaispotemaan ja saamaan tartuntana kaikki omat kieroumat?

Pahoittelen lasten ja koirien vahvaa rinnastusta. Minusta sekä elukat että lapset ovat herkkiä eläimiä, jotka tarvitsevat hyvän kodin, hyvän kasvattajan, sekä kuria ja hellyyttä sopivassa suhteessa. Minusta herkkien eläimien hankkiminen on harkintaa ja raakaa itseanalyysia vaativa homma, josta luopuminen on ehdottomasti kunnioitettavampaa kuin lähteä tuumatta toimeen.

Seuraavassa jaksossa

Tekstiä pukkaa. Päätin pätkiä ja siksi kerron seuraavassa jaksossa pitkän tarinan feministin synnystä, noususta ja murrosvaiheesta:)