Ensimmäinen: taustaa selibaatille

 

Selibaatti on mielentila eikä niinkään fyysinen itsekurikurssi. En laske rutiininomaista runkkua (aamulla herätessä ja illalla ennen unia) muuksi kuin mentaalihygieeniseksi toimenpiteeksi - selibaattia se ei murskaa. Jos joku muuta väittää, hänellä lienee todella kiintoisa käsitys siitä, mitä on seksi. Minulle selibaatti tarkoittaa pidättäytymistä seksuaalisesta *kanssakäymisestä*, sellaiseen vaaditaan siis kaksi tai useampi ihmistä. Peruskouluissa jo tulisi opettaa masturbaatiota, jotta useammat erottaisivat masturbaation ja seksuaalisen kanssakäymisen toisistaan:)

En aio kiistellä siitä, olenko oikeassa vai väärässä. Minulle se on ihan sama. Kirjoittelen ajatuksia, että olisi parempaa tekemistä ja että saisin selkeytettyä ajatuksia. Ehkä joku toinen saa näistä surkuhupia tai pari empatiakohtausta. Tiedä vaikka joku olisi purtensa kanssa hieman samoilla järvivesillä, missä minä snorkkeloin ja syväsukellan.

Vuosikaudet olen ihmetellyt kanssaihmisteni ohella, miten parisuhteet eivät kohdallani vain toimi. Miksi poikaystävä sekoaa tai alkaa käyttäytyä akkamaisemmin kuin hemmoteltu pikkuprinsessa? Miksi poikaystävä jättää, mutta käyttäytyy kuin minä olisin SEKÄ jäänyt kiinni putkimiespanosta yhteisen kodin keittiöstä ETTÄ jättänyt hänet esittäen syykseni hänen peniksensä pienuuden? Miksi rakastamisen tulos on vain pyhää vihaa ja rajatiloja? Alussa kun on ollut paratiisi. Auvoisa onni. Miksei se pääty edes tympeään kyllästymiseen, luopumiseen ja muodolliseen hyvääloppuelämää toivotukseen?

Ai joo, koska olen niin vittumainen ämmä? Itse olen toista mieltä. Ystäväni ovat toista mieltä. Suhteen alussa olen aivan yhtä fittimäinen kuin lopussa, (koska en usko näihin "miellytetään alussa että saadaan mies koukkuun"- nikseihin) mutta miehen asenne jollain kohtaa muuttuu palvovasta vihaavaksi. Luulisi, että tuo luonteeni karheus ottaisi jo alun alkaen niin paljon päähän, ettei suhdetta syntyisi, jos vika on kerta kaikkiaan akan kamaluudessa.

Ai joo, koska valikoin niin sekopäisiä kundeja? No, valikoin mielestäni herkkiä ihania miehiä, ja tiesin että ihmisistä tulee esiin huonojakin puolia, mutta vihaan (jota mies itse ei osaa selittää, mutta jonka syitä ovat mm. väärät äänenpainot, väärä ilme, väärä ele ja väärä lauserakenne) en ole koskaan osannut varautua. Uskon, että nämä miehet ovat aidosti myös ihania ja herkkiä. Uskon, että jostain syystä nostan esiin sekä heidän ihanimmat että kamalimmat piirteensä. Potenssiin kymmenen, kummatkin.

On minulla liuta psykologista materiaalia asiasta, persoonallisuustestituloksia myöten. Vaikutan olevan tavallinen, yliherkkä ja tunteellinen nainen, jolla on muutama lahjakkuus ja muutama kehityskohteenomainen vika. Tunnen olevani nainen, joka ajattelee liikaa, tuntee liikaa ja jolla on kultainen sydän ja pyrkimys hyvään. Enkä ollenkaan väitä, etten suuttuisi turhasta, kiukuttelisi aamuväsymystä, rähjäisi PMS:ssa, mustasukkailisi miehen viattomasta flirtistä. Niin ne ihmiset tekevät, elleivät nk. kakkaa marmoria eli puhu soopaa. Mitään psykopaattista tai pahansuopaa ilkeyttä en ole persoonastani saanut esiin kaivamallakaan.

Jotkut ex-miehet sanovat, että olen itsekäs, päitä räjäyttävä, taivas ja helvetti samassa paketissa, ja ihminen jonka listiminen olisi yhteiskunnalle palvelus. Jotkut heistä taas sanovat, että olen ihana ihminen, hyvä ystävä mutta haastava elämänkumppani, ettei heidän päänsä jaksa sitä analyyttista valmiutta. Joku exä sanoi joskus, että olen tylsä ja liian tavallinen hänelle. Ei ole sitä ominaisuutta, jota en olisi miehiltä kuullut itsessäni olevan. Ei ole sitä ominaisuutta, jota en voisi sanoa jossain toisessa olevan, jos oikein pinnistäisin: mustankin saa näyttämään punaiselta kun vaan yrittää. Jokainen tulkitsee maailmaa omasta päästään käsin, minäkin.

Mitähän totuuksia noista repisi? Vai luottaisiko egoistisesti omiinkin havaintoihinsa itsestään? Päätän luottaa eniten omaan ja läheisteni käsityksiin. Koska me yhdessä eniten minusta kärsimme. Ja myös nautimme, veikkaan, ellei jokainen ystäväni ja exäni ole teeskennellyt jokaista tyytyväistä ilmettään. Heille tuskin maksetaan siitä, joten feikkausteoria on hieman kaukaa haettu. Joka tapauksessa psyykkisten episodien määrä ja laatu on pistänyt miettimään koko touhua.

Selibaatin alku

Rakastin. Sydän halkeamaisillaan rakastin ja olin onnellisempi kuin aurinko kuuma. Tein parhaani. Kysyin, mitä voin tehdä ja halusin jutella siitä, mikä oli pielessä. Olin valmis elämänikäiseen työhön yhdessä ja itseni kanssa. Olin sitoutunut ja tahdoin ihmiselleni antaa parasta ja kaiken. Rakastin ja siksi kärsin, koska en näemmä muuta juuri aiheuttanut ihmiselle kuin tuskaa ja vihaa. Yritys ei aina riitä. Tuloksena oli raatelua, vihaa, itkua ja hammastenkiristystä. Toinen olisi tahtonut kuten minäkin, mutta minä olen sellainen ihminen, ettei kuulemma minua voi tahtoa eikä luokseni jäädä. Räjäytän päitä. Olen helvetti. Pistän toiset rajatilaan, aiheutan kärsimystä ja kipua.

Jos haluaa jotain niin paljon kuin silloin minä halusin, ja sitten menettää sen, ei halua enää mitään. Vaikka haluaisi haluta. Ei vain haluta. Keho kieltäytyy. Ei siinä sitten muuta kuin selibaattia. Keholle terveisiä.

Sitten

Tämän kaiken pureskelun seurauksena sain sekä ystävältä että ammattilaiselta diagnoosin, selityksen siitä, miksi tapahtuu mitä tapahtuu. Mietin, uskallanko sellaista kertoa julkisesti www-sivuilla. Tiedä mitä tykkejä siitä joku tekee minua vastaan. Mutta minä olen rohkea ja sen verran turpaani saanut, että yksi tykki sinne tänne paljoa paina. Joten päätin julkaista koko roskan, sosiaaliselibaattia kerrakseen (porno-sana ei sovi tänne:).

TOKI diagnoositeorian lisäksi asioihin vaikuttaa oma mielentila, toisen mielentila, persoonien yhteensopivuus, auringonpilkkujen värimuutos ja kuukautiskierron vaihe, mutta sanoisin diagnoositeorian olevan hyvinkin kattava nk. lähtökohtateoriana.

Minulla on persoonassa piirre tahi vamma (vammaksi se määrittyy siksi, mikä on sen vaikutus elämässäni suhteessa ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin). Joku kutsuisi sitä lahjaksi, kuten minä. Erityinen lahja, kyky, josta seuraa yhtä harmittoman mukavia hetkiä kuin ydinpommin räjäyttämisestä puutarhajuhlissa. Siitä seuraa myös ainutlaatuisia hetkiä, sillä saa vain taivasta ja helvettiä. Ihanaa euforiaa ja kyyryynpainavaa kipua. En osaa elää sitä piirrettä ilman. Se tekee elämästäni hankalaa, kivuliasta ja ääriään myöten täyttä. Kohtaan marginaali-ihmisiä, hyvässä ja pahassa.

Koska haluan tavata nettituttujani ilman syvällisiä ja sääliviä psykoanalyyseja, kerron diagnoositeorian vasta seuraavassa päiväkirjaotteessani. Terveisiä Celibacy Sistersille ja Waimoille.