Energiapohdintaa

Thursday, January 21, 2016

Olen viime aikoina useammin ja useammin pohtinut energiatasapainoa. Minussa ja muissa, ja ihmisten välillä.

Olen itse erittäin taipuvainen käyttämään mielikuvitusta väärin eli silkkaan murehtimiseen, pelkojen märehtimiseen, uhkakuvien maalailuun. Murehdin suotta ja turhaan, tyhjästä ja moninkertaisesti. Toki siitä voi huomauttaa, siitä voi torua, siitä voi syytellä itseään, mutta eihän se asiaan auta. En minä tee sitä ilokseni, vaihtaisin tuon ominaisuuden pois välittömästi, jos voisin. Ikävä ei tulisi.

Monesti kaipaan lähimmäisiltä rauhoittavaa sanaa, taputusta olkapäälle, muistutusta "kaikki järjestyy, kyllä tästä selvitään". Hoen sitä itse itselleni, kun huomaan (taas kerran) murehtivani suotta.

Haluaisin olla ihminen, joka voi kepeästi ja tosissaan todeta, että murehdin murheet sitten, kun on niiden aika. Tai että voisin todeta, etten murehdi ja pähki asioita, joille en voi mitään tehdä. Senhän minä nimenomaan voin tehdä, että voin niitä murehtia ja ahdistua niistä!

Kyynelöidyin, kun näin Tove Janssonin muumikirjassa kertomuksen Vilijonkasta, joka aina pelkäsi myrskyn tulevan. Ja kun myrsky tuli, ensimmäistä kertaa Vilijonkka oli tyyni ja rauhallinen: ei ollut enää mitään pelättävää, kun se jatkuvasti pelätty vihdoin tapahtui. Tunnistin siinä itseäni, surullista puoltani.

Ensimmäisiä kertoja mietin ihmisten vaikutusta toistensa olotilaan ja energiaan noin kymmenvuotiaana. Olen pohtinut näitä asioita siitä asti. Vaikka kuinka tiedän, miten jotkut ihmiset vievät toisten ilon ja energian ja miten toiset lataavat akut ja tuovat naurun, silti en ole osannut olla ihminen, joka ei olisi taantunut energiaimuriksi, ilonpilaajaksi. Olen elämäni aikana taatusti tallannut monen iloläikän päälle, skeptisyydelläni saanut muutkin epäilemään asiaansa, horjuttanut itseluottamuksia (valheellisten egokulissien horjuttamisessa en näe sinänsä mitään pahaa...).

Olen viime aikoina yrittänyt poistaa raskaita ja pimentäviä asioita elämästäni. Myös raskaat ja pimentävät ihmiset ovat tainneet lentää likapesuvesien mukana pois. Surutyötä joutuu tekemään, kun parikymmentä vuotta vanha tuttu osoittautuu ihmiseksi, jonka kanssa ei ole tainnut olla rehtiä ja avointa kanssakäymistä aikoihin. Joka ei ole yrittänytkään nähdä, kuka olen - eikä halua nähdäkään muuta kuin omat mielikuvansa minusta.

On ollut välillä vaikea selittää sitä eroa, miksi ihminen X voi olla eri mieltä kanssani täysin viemättä energioita ja miksi ihminen Y voi jo yhdellä skeptisellä kommentilla pimentää auringon. Eri mieltä olemisessa kun ei ole mitään ongelmaa. Ongelma on siinä, millä tapaa asiat esittää, tai milloin ne esittää - tai miksi ne esittää.

Olen allerginen rähjäämiselle. Jos nelikymppinen työpaikan ihminen vastaa asiakysymykseesi "mitä sä vittuilet????!!!!", nousee pahoinvointi. Aikuisten ihmisten rähjäykset, puskasta nousevat syyttelyt, egopelit ja muu soopa on alkanut etoa siinä määrin, että pelkään tulevani erakoksi isona.

Elämäntapamuutoksien myötä huomaa senkin, miten paljon tunteita ja surua nousee esiin, jos niille antaa tilaa eikä turruta niitä (ruualla, alkoholilla, kiireellä, hössötyksellä, mukasosiaalisella elämällä). Elämässä on asioita, joita on vaikea muuttaa ja niiden kanssa eläminen ahdistaa. Ahdistuksen kanssakin on tultava toimeen. Toki maailma on pullollaan hienoja kirjoja, joiden viesti on esimerkiksi "jos työpaikka ahdistaa, lähde pois ja etsi uusi!" - näinä aikoina ei työpaikkaa jätetä tuosta vaan, uutta ei löydy nurkan takaa, joskus pitää ajatella esim. perheenkin toimeentuloa eikä kaikkea voi paetakaan. Tottakai kaikki mahdolliset rasitteet voi kuormastaan purkaa - turhat ja aikaavievät tekemiset ja harrasteet, ilonpilaaja-energiasyöppötutut.

Tiettyjen velvoitteiden ja olosuhteiden keskellä yritän kuitenkin löytää iloa, vakautta ja ystävällisyyttä. Joskus pelkkä asiallinen käytös riittäisi. Taidan lukea Anthony de Mellon "Havahtumisia" taas kerran uudestaan, ja hokea päivittäin, että "minä olen pöljä, sinä olet pöljä, kaikki olemme pöljiä". Jos ei muuta, saa se minut aina hymyilemään.