Tyytyväinen ankka vai onneton joutsen

Thursday, May 22, 2014

Ikä. Kilpirauhasen autoimmuunirevohkat ja vajaatoiminta. Tupakoinnin lopettaminen. Äitiytyminen. Työmatkojen teko autolla. Istumatyö.

Syyllisiä voi etsiä vaikka mistä, mutta fakta on se, että painoa on tullut ja keskittymä on tietty tuossa II-tyypin diabetesmasun kohdalla. Kahdesti olen kaksi kuukautta jaksanut tiukalla tärkkelyksettömällä (VHH) dieetillä ja kuntoilua vähintään 4h/viikko plus hyötyliikkumiset puutarhassa ja talossa. Paino putosi kaksi kiloa ja jäi siihen.

Kuntoilu  jatkuu. Vaikka näytän vähän ankalta, on peruskunto hyvä ja punnerran. Sykkeet katossa koikkelehdin kuntonyrkkeilyssä ja vuosisadan räävittömämmässä rääkissä sivistyneeltä nimeltään "powerfit". En syö kermaperunoita, en riisiä, menen aika pitkälle tällä kasvis-kalavaliolla. Silti - olen ankka.

Tuijottelen kaihoisasti pukineita, jotka liehuivat joutsenminäni päällä ihan vielä pari vuotta sitten. Ei se mikään mallitikku ollut, mutta kapoisampi kuitenkin.

Sitten päässäni pyörähti tietty ajatuspätkä ja totesin, ettei tässä ole mitään tolkkua. Aikuinen ihminen, minä, tuijottelen vaatekappaleita ajalta, jolloin olin tupakoiva ja bilettävä kolmekymppinen sinkku. Poden kaipuuta ja hieman tympeää minäkuva-ahdistusta. Silittelen teddynallen masuani huolestuneena. Hukkaan tähän tällaiseen typerehtimiseen aivan liian paljon energiaa ja aikaa! Hyvänen aika, olen 44-vuotias perheenemäntä, kai tässä nyt saakeli saa vähän pörheyttä jo ollakin? 

Aionko kauankin viettää tyytymättömyydellä ripoteltuja hetkiä vai todeta faktat - nyt se paino ei vain putoa, olipa syy sitten lupus tai laiskuus - ja nauttia elämästä ja itsestäni ihan vaan näin? Ruveta onnelliseksi ankaksi, joka kantaa vankan takapuolensa ylpeästi. Joutsen oli kaunis, sillä oli aikansa, mutta sen entisen mielikuvan haikaileminen ei oikein tunnu terveeltä. Koska se mielikuva on 15 vuoden takaa...

Niinpä kävin vaatteet läpi. Kaappiin jäivät vain sopivat vaatteet. Ne, joissa näytän yhä hyvältä. Ne, joissa tunnen oloni hyväksi. No okei, yhden villaisen Steilmannin puvun säästin, koska en halua antaa sitä UFFille:) En pärjäisi Pariisin kaduilla kirkkaan limenvihreässä Nanson tunikassani ja violeteissa legginseissäni, mutta eipä tarvitse kiduttua kuoliaaksi nokkosrokon takia, mikä on väistämätön efekti kovista materiaaleista ja painavista saumoista.

Painavin syy taustalla taisi olla se, että en halua jättää lapselleni kuvaa, että äiti ei sitten ikinä ollut itseensä tyytyväinen. Aina se laihdutti ja nyppi itseään peilin edessä, aina se haikaili vaatetta, johon on vielä kuusi kiloa matkaa eikä koskaan sitä pitänyt. Sellaisesta esimerkistä ne lapsellekin syömis- ja minäkuvahäiriöt sekä muut itsetuntovammat usein syntyvät.

Täällä siis onnellinen ankka, joutsenelle hyvät helinät sinne menneisyyteen, ankka menee tänäänkin powerfitiin näyttämään fileilleen närhen nokat.