Äiti vai Mirjaleena?

Monday, May 5, 2014

Minulta kysyttiin, saako lapseni sanoa minua äidiksi vai olenko modernimpaa porukkaa, jossa äiti ei ole äiti vaan Mirjaleena tai mikä Petronella-HennaHilla nyt sattuu kukin olemaan. Kaikki naiset eivät halua olla jotain äitejä vaan haluavat yksilöityä.

No, minulla kohosi verenpaine parissa sekunnissa pilviin.

Ei jumankauta jumalten päivää, sen kerran kun minä käännän 25 vuoden vapaaehtoisen lapsettomuuskauden jälkeen takkini ja saan lapsen, niin on se kyllä helkatin kumma, jos ei tuo universumin ainoa olento, jonka äiti olen, saisi minua äidiksi sanoa!

Äiti ja isä ovat hitosti enemmän kuin yleisnimiä. Ne ovat käsitteitä, jotka merkitsevät lapselle oikeastaan koko maailmankaikkeutta ennen kuin muu maailma ja kaverit pääsevät jaolle. Äiti ja isä ovat turva, koti, syli, ne kaksi isokokoista tyyppiä, jotka pitävät huolta ja täyttävät tarpeet, jotka luovat kehikon, jonka sisällä lapsi saa kasvaa oikeaan mittaansa. Äiti ja isä ovat jotain niin isoa ja suurta ja valtavaa, että pirinä nimikkeiden sukupuolittuneista rooleista tuntuu todellakin hyttysten ininältä.

Ai että mun pitää nyt ruveta jonkun feministisen tai maskulinistisen ohjelman takia vaatimaan, että mistään mitään ymmärtämätön lapseni menettää kaksi elämänsä ensimmäistä ja suurinta peruskäsitettä, koska minulla on vähän herkkä mieli ja haluan julistaa, että olen sukupuolista vapaa yksilö? Ai minun tulee vaatia, että olen (samoin kuin hoitotäti X ja Y) Minttu tai Mirjaleena, jotta varmasti en eroa kenestäkään muusta etunimellisestä ihmisestä - ja kaikki tämä siksi, että minulla sattuu olemaan pari traumaa liittyen äiteihin, isiin tai johonkin?

Oikeasti aikuiset, menkää terapiaan keskustelemaan traumanne selväksi ENNEN lasten hankkimista!

Olen universumin ainoa olento, joka on lapselleni äiti. Lapseni on universumin ainoa olento, joka voi syystä minua äidiksi kutsua. Olen tahkonnut pirunmoisen reitin läpi - ennen kaikkea henkisesti - äitiyteeni ja tässä sitä ollaan, ja nytkö sitten alkaisin määkiä, että tää äiti-nimike jotenkin riistää mua?

Älkää jaksako.

Jos ei omalla lapsella ole lupaa sanoa isäänsä isäksi ja äitiään äidiksi, ehkä se vanhemmuus pitäisi sitten vaan ottaa pois. Kun se kerran niin ahdistaa, riistää ja on väärin, ja kolistelee isin ja äitin lapsuuden traumoja ja niille tulisi siitä paha mieli.

Nytkin piiputtaa - millaisia uskomattomia omakehäisiä mällipäitä lasten vanhemmiksi päätyy!

Kyllä minä ymmärrän, että tunteita ja ajatuksia voi olla kaikenlaisia, mutta jotkut järjenköyhyydet sopisi pitää ihan siellä omassa päänupissa ja niitä voi sitten vaikka illan tullen peiton alla mietiskellä suoremmiksi. Kaikkea oman pään takanurkan nöyhtää ei tarvitsisi tosiaankaan tuupata lastensa hoidettaviksi ja huolehdittaviksi.

Lapselle on kasvun ja sosiaalisen alkutaipaleen kannalta olennaista, että on äiti ja isä, äiti tai isä, tai edes jonkinmoinen selitys näille peruskonsepteille. Mirjaleena on Mirjaleena, ja jos se Mirjaleena on kumminkin äiti, on siinä pienellä miettimistä, miksei hän saa sanoa äiti vaan pitää sanoa Miijaeea. On ihan OK tuoda oma nimensä penskalle esiin, että vaikka on äiti, on myös Minttu. Että jos vaikka eksymään sattuu, osaa kertoa, kenen lapsia tässä ollaan. Mutta äiti- ja isä-nimikkeiden täyskielto? Tolkku on tainnut lähteä pitkälle lomalle?

Jos te tapaatte näitä urbaanin moderneja vanhempia, joille äitiys ja isyys on niin kauhea asia, ettei niitä nimiä anneta kotona käyttää, niin kertokaa terveisiä, että tuuppaavat chilin peppuunsa. Sitten olisi ainakin ihan oikea ja konkreettinen ongelma. Eikä se vahingoittaisi heidän lapsiaan.

Noin, nyt sallin taas verenpaineeni laskea normaaliksi. Ugh, olen saanut sanottua:)