Malja ystävyydelle

Wednesday, March 26, 2014

Minulla on muutama kultaa kalliimpi ystävyys.

Olen yhä tekemisissä ja yhteyksissä Arjan kanssa, jonka kanssa olemme kohdanneet ja salamaystävystyneet vuonna 1974, neljäkymmentä vuotta sitten. Tapasimme viime syyskesänä viimeksi. Olemme kulkeneet erilaisia elämänpolkuja, silti ymmärrämme toisiamme.

Minulla on pari hienoa ihmistä ala- ja yläasteen ajoilta tallella,  "Mirkku" ja "Minttu". Myös ysiluokalta ja lukiosta on jäänyt kaksi Sannaa, joiden kanssa tavataan ainakin pari kertaa vuodessa ja aina ovat kannat katossa. Se kouluaikojen sidos tuntuu pysyneen.

On lukioaikojen iltatyöpaikasta löytynyt Stina, jonka kanssa olemme jakaneet nk. paljon - ja jonka lapsista iso osa on kummitätiyteni kieroonkasvattamaa:) Hän on aina nähnyt minut jotenkin toisin, myönteisellä tavalla. Kun olin 17-vuotias pikkukovis, hän näki jo silloin lävitseni. Hän näki minussa ihmisen, joka pikkuhiljaa alan olla.

Elämää yhä jatkuvalla syötöllä ilahduttava pariskunta löytyi/löysi minut Hervannassa järjestetystä live-roolipelistä 1998, missä olin tuuraamassa äkillisesti sairastunutta ihmistä. Lopullisesti meidät yhdisti pariskunnan koira, joka yleensä räksytti vieraille ihmisille - me molemminpuolisesti rakastuimme ovella ja myös nukuimme yhdessä niinä kertoina, kun pariskunnalla yövyin. Ehkä siinä oli Ars Magicalla ja muulla hölkynkölkylläkin osansa:) Terkut vaan Sussulle ja Jannelle.

Mirellaan törmäsin Eurobus-firman matkalla Amsterdamista Hampuriin: hollantilais-suomalainen ystävyys toimii yhä. Myös espanjalainen vaihto-oppilas on jäänyt kuvioihin vuodelta 1999 vaikka törmäämme keskimäärin 5-10 vuoden välein, joka kerta eri maassa (Hola, Maria!)

Muita ihania ihmisiä ja pitkällisiä toveruuksia on löytynyt sfnetistä, työpaikalta, järjestötoiminnasta, kirjoittajapiiristä, joogaleiriltä ja kotisivukirjoitusten kautta. Eipä olisi näitäkään sivuja tai tätäkään blogia ilman Meiriania.

On kummallista, hienoa, outoa ja mahtavaa todeta, että vaikka tavataan kuinka monen vuoden tauon jälkeen, juttu lähtee lentoon samantien. Tuttuus ja kotoisuus on paikalla ensimmäisestä sekunnista. Ei kiusaantuneita olotiloja, ei epämääräistä sanattomuutta. Jonkun kanssa tavataan keskimäärin vain kaksi kertaa vuodessa, rutinoidulla kuviolla, mutta aina tapaaminen lataa patterit ja akut. Se rentous, mikä tulee siitä, että tuntee ihmisen niin hyvin - ei tarvitse skarpata, ei "käyttäytyä", ei pelätä loukkaavansa mielipiteillään, ei aiheuttavansa pahennusta tai kalabaliikkia.

Jokavuotisilla juhannusjuhlilla isäntä haluaa esitellä paljasta miehenpersustaan. Kaikki huutavat "ON TOI JO NÄHTY!" ja jatkavat juttua kuin mitään ei olisi tapahtunut. En yleensä ottaen pysty sanomaan mitään sellaista, mikä järkyttäisi tai suututtaisi ketään. Aamulla voi kaivaa jääkaapista ruokaa ja alakaapista dominokeksejä. Vastaan horjuu rappusissa joku, jota en ole ennen nähnyt. No moi vaan. En yritä tällä alleviivata juhlien dekadenssia vaan sitä, että millaista on, kun ihmisporukka osaa olla, luottaa toisiinsa ja siihen, että kukaan ei aio pahaa eikä tarkoita ikäviä. Kun ei tarvitse sekuntiakaan miettiä, että voikohan tuonne nyt mennä, voikohan tehdä voileivän, voikohan pihalla pieraista tai kehtaako pyytää vierustoverilta huikan.

Hyvän ystävän kanssa voi vain istua, juoda teetä ja katsella seinille. Hiljaisuus tuntuu hyvältä. Tai voi puhua, sanoa, purkaa, kertoa. Voi bilettää tai jättää bileet väliin. Aina on tervetullut ja ok, hyväksytty ja pidetty. Sanomista tai kähinää tulee harvoin, jos koskaan.

Ystävä tietää, mitä sinulle kuuluu ja sinä tiedät, missä hän menee. Ei tarvita alustuksia tai esipuheita. Ystävä tietää kyllä, että olet hajalla, jos tietää vastoinkäymisestäsi, eikä hän ala silloin sinua nujuuttaa. Ystävä ei kasaa kekoja tai kerää tahmaa hampaankoloon, vaan sanoo heti, jos jokin mättää. Tämän takia ei tarvitse arvailla, onkohan tullut tehtyä jotain - voi luottaa siihen, että ystävyys on kunnossa ellei muuta ilmoiteta.

Ystävyyden lujittuminen vaatii aina aikaa. On hienoa todeta kymmenen vuoden jälkeen, että ensituntuma ihmisestä on osunut oikeaan - kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden jälkeen voi vain nauttia yhdessäolosta, jos peruskivet ovat olleet aitoja.

Kiitän ystäviäni, olette kullankalliita ja tuotte elämään valtavasti iloa, voimaa ja rauhaa!